Sami Garamin haastattelu Juoksija-lehdessä kesällä 2009. Toimittaja Ari Wiskari.
Sami Garam – Mediakokki ja yrittäjä – 42 vuotta – Asuu Stadissa – Vaimo, 2 tyttöä ja poika. Kääntänyt suosittuja sarjakuva-albumeita stadin slangiksi.
”Jos olympiaurheilija tatuoi olympiarenkaat, niin kyllä minulla pitää olla jotain vastaavaa.”
Suhteeni kestävyysjuoksuun alkoi 80-luvun alussa. Olin fillarilla juottopoikana, kun faijani (sellotaiteilija Károly Garam) juoksi viisi ensimmäistä Helsinki City Maratonia. Itse aloin juoksemaan 5-6 vuotta sitten ihan vaan kun se tuntui hyvältä. Tapahtumina HCM ja HCR ovat tuoneet harrastukseeni mukavan mausteen. Pidän suhdetta yllä niin kauan kuin jalat kestää.
HCM 2009 on viides maratonini ja neljäs stadissa. Nautin HCM:stä. Stadi on mulle hima. Tutut kulmat ja ihmiset. Muistan lämmöllä ekan maratonini. Ensimmäiset 25 kilsaa tuntuivat helpolta. Espallakin oli mahtava fiilis. Sitten tuli ne 30 km:n seinät, mutta kun niidenkin yli pääsi niin koki voittamisen tunteen. Olin aivan ryytynyt 37-39 km:n paikkeilla. Tuli mieleen, että ei ikinä enää. Mutta kun saavuin kotikaupunginosaani Pikku Huopalahteen, huomasin perheeni ja naapurini kannustamassa. Sain kummasti lisää virtaa ja jaksoin mukavasti vikat kilometrit. Kyllä ensimmäinen maratonini on minulle rakkain, ainakin toistaiseksi.
HCM-mitali ja juoksemani maratonajat on tatuoitu pohkeeseeni. Ensimmäisen maratonin jälkeen ajattelin, että jos olympiaurheilija tatuoi olympiarenkaat, niin kyllä minulla täytyy olla jotain vastaavaa. Tarkoitus on jatkaa niin pitkään kuin jalka riittää. Voi olla että vuodet loppuu ennen kuin ensimmäinen pohje on täysi.
Tyypillinen lenkkini ajoittuu iltapäivään. Jos esimerkiksi syön kotona klo 18, niin lähden lenkille klo 15 – 16. Reittini ovat aika vakiot. Seurasaaren tai Töölönlahden ympäri. Keskuspuistossa Maunulan ulkoilumajalle ja takaisin. Juoksen yleensä tasaisella vauhdilla. Joskus alku ottaa päähän tyyliin: ”Miks mun pitää juosta. Eiks tätä vois lopettaa”. Sitten kuitenkin alkaa maistumaan ja kotona huomaan, että huomisen työtkin on ajatusmaailman osalta tehty. Se onkin mielestäni lenkkeilyn suuri motivaattori. Lähden ulos, olen yksin, enkä voi muuta kuin ajatella asioita. Minulla tulee duunit tehtyä siten, että aika lailla parhaat ajatukset tulee lenkkipolulla.
En pidä harjoituspäiväkirjaa, sykemittaria enkä kelloa. Harjoittelen joka toinen päivä noin tunnin. Viikossa kertyy 30-40 km. Tuota rytmiä olen pitänyt yllä aika hyvin ympäri vuoden. Maratonilta palautellessa menee 2-3 viikkoa, mutta sitten otan taas rytmistä kiinni. Juoksen tunteen mukaan. Jos juoksen kaverin kanssa, niin hyvä mittarina pidän jatkuvaa puhumista. Olisihan sykemittaria joskus mukava kokeilla, mutta jos juoksu muuttuu liian tekniseksi niin se muuttuu samalla stressaavaksi. Eikö sitä voi vain mennä niin kuin tuntuu hyvältä. Jos ei, niin sit ei mene ollenkaan. Minusta on tärkeintä juosta iloisin mielin. Juoksun ja kuntoilun pitää olla itsestä huolehtimista ja hyvän olon tavoittelemista eikä ryppyotsaista väkisin vääntämistä. HCM-maratonillakin on mukava pysähtyä juoma-asemilla kiittämään henkilökuntaa hienosta duunista.
Monipuolinen ruokavalio on se, mistä saan energiaa ja riittävät ravintoaineet. Maratonia ennen kittaan urheilujuomaa viikon verran siksi, että vatsani tottuu siihen. HCR:llä meni vatsa sekaisin, kun en ollut lainkaan juonut gatoradea etukäteen. Ihan heti maratonin jälkeen minulle ei maistu mikään, mutta vähän myöhemmin vatsani ottaa bissen vastaan hyvänä palautusjuomana. Etenkin vesi ja sokeripitoiset juomat maistuvat minulle sikahyvinä palautusjuomina. Esimerkiksi helteisen Tukholman maratonin jälkeen coca cola maistui mahtavalta kävelessäni kohti laivaa.
Muutama kokkikolleegani on kellottanut aika kovia aikoja maratonilla. He treenavat niin tosissaan, että saattaa jopa kokkaamiset jäädä toiseksi. Suunta näyttää olevan sama alalla kuin alalla. Ihmiset, jotka ennen istuivat pubeissa ja vetivät röökiä, lähtevätkin nyt lenkille ja siirtyvät vasta sitten terasseille. Kukaan ei enää polta tupakkaa ja juokseminenkin on helpompaa.
Monella ikäiselläni kaverilla vatsa kasvaa, kun eivät tee mitään. Toisilla vaaka ja peili ovat hyviä motivaattoreita kuntoiluun. Minä en kuitenkaan kieltäydy herkuista siksi, että juoksu on hankalaa. Jos haluan syödä rasvaista ja makeaa tai juopotella, niin teen sen koska se on mukavaa. Henkinen terveys on yhtä lailla tärkeää kuin fyysinen.
Maratonmatkailu kiehtoo. Olen kerran ollut Tukholmassa. Budapest on jossain vaiheessa tähtäimessä, mutta vielä en voi mennä sinne työesteiden vuoksi. Samaan aikaan on silakkamarkkinoiden avajaiset. Barcelonan maratonille olen ajatellut mennä ensi keväänä. Myös Lontoon ja New Yorkin maratonit haluan kokea, kuten myös Medocin viinimaratonin Ranskassa. Siellä on 10 juomapisteen lisäksi 22 gourmet-pistettä. Jokaisen kokin pitäisi juosta semmoinen maraton. Siellä juodaan punaviiniä ja syödään etanoita. Ei kuulosta järkevältä urheilun kannalta mutta siellä on varmaan mahtava fiilis. Se on enemmän karnevaali kuin juoksukilpailu.
Tosin Helsingissä tuo neljän tunnin raja alkaa häämöttää hieman liian lähellä, varsinkin kun olen joka kerta parantanut aikaani aika paljon. Tuosta rajapyykistä on pikkuhiljaa tulossa tavoitteeni – valitettavasti!