Kuva: Rantsu
Mä opin jo skidinä tsennaamaan kaiken maailman ötökät ja elukat. Faija luki mulle, snadille Stadin friidulle, Maapallon eläimistöstä jännii eläinjuttui. Fatsi tsennas hyönteiset, perhoset ja muutki elukat ja opetti mulle.
Kun meidän friidu synty, mä vuorostani opetin sille kaiken mitä tiesin. Mun faija palas 1967 takas mun luo, 17 vuoden jälkeen, jätettyään toisen muijansa ja kolme sisarpuoltani. Siitä tuli silloin vaari mun skidilleni. Faija budjas nuorimman broidinsa luona, mutt oli viikonloppusin meidän dartsall.
Must oli kliffa katsoo, ku faija kulki handu handuss skidinskidinsä kanssa, pitkin pitskuu. Välillä ne kumartu tsiigaan hietapistiäistä, tai muurahaisleijonaa hiekkaksassa. Joskus ne tsiigas perhosta, joka jemmaili männyn rungolla suojaväriinsä luottaen. Faija duunas likalle perhoshaavin, siitä alko meidän perhoskeräily. Muutama lodju tuli silloin yhdessä kerättyä.
Opittiin tsennaamaan toukatkin ja kasvatettiin niist perhosii. Perhoset skaffattiin bissesyöteillä tai valolla, haavin lisäks. Ne duunattiin lasipurkkiin, jossa oli etikkaeetterii pumpulitupossa..
Faija delas sitt melko pian, kupsahti meidän landelle joulukuun seitsemäntenä päivänä 1968. Se oli shokki meille kaikille ja varsinkin mun likalle, joka joutui tsiigaa faijan elvytystä ja kuulla lekurilta, ettei mitään oo tehtävissä.
Faija duunattiin arkkuun, pikku Fiatin pitkiss valoiss, siinä pitskulla ja ruumisauto vei sen Karjaalle. Me oltiin aika vaitonaisii, kun lähdettiin skujaan pikku Fiatillamme himaan.
Seuraavana keväänä, oisko ollu toukokuuta, mun friidu hogas yhden perhosen flygaavan siinä pitskulla. Se sai sen napattuu lippiksellä. Ihan glaiduna se huus: ”Tsiigatkaa mitä Väiski-vaari lähetti mulle!”
Se perhonen oli harvinainen mutantti, Nastakehrääjä, jolta puuttu silmätäplät yläsiivistä. Lahjoitin sen yhdelle keräilijälle, jolle olin kertonut tästä ”saaliistamme”. Nyt se on eläinmuseossa, ukon sinne lahjoittamassa kokoelmassa.
Me jatkettiin perhosten keräilyä likan kanssa. Kasvatettiin toukistakin perhosii. Lasipurkkiin hiekkaa ja maakerrosta ja ravintokasveja skruudattavaks. Kun tuli koteloitumisen aika, oli kliffa tsiigaa sitä touhuu lasipurkin läpi. Sitku toukka oli koteloitunu, duunattiin purkiin snadi tseba, ettse pääsee kletraa siihen oikomaan siipensä. Sen tarttee flengaa siivet alaspäin, kun se pumppaa ne suoraks.
Monet perhoset, luonnossa, koteloituu syksyllä ja muuttuu perhosiks kesällä. Mutt me tehtiin joskus niin, ett otettiin purkit jo joulukuun alussa fönsterille valoon ja kämpän lämpöön ja saatiin kuoriutumaan jo jouluksi.
Niinpä meill flygas horsma- ja mäntykiitäjiäkin jo keskitalvella. Tosin niillä oli lyhyt elämä. Se tajuaminen ja perhosten selvä väheneminen, sai meidät slyytaamaan tän julman, mutt kiehtovanharrastuksen. Nyt me käydään kamera aseena perhosten kimppuun. Vieläkin joskus duunaan perhossyöttejä roikkumaan, niitä on vaan kliffa seurata.
Rantsu
Tähän loppuun vois laittaa yhden runon, joka tuli skrivatuks tost aiheesta. Jos sopii?
Metamorfoosi
Karvamasi snadi maantien yli kulki, pakko mikä pakko sano ja öögansa sulki.
Ohi skujas sbuli rekka, säästy vielä henki, mutkan teki masin vuoksi, fillaroiva renki.
Toista sataa moni fiude masin ohi kulki, tiukemmin vain öögansa karvamasi sulki.
Ohi meni traktorikin niin ja gresalasti. Rohkeesti tiensä dallas masi, loppuun asti.
Sammalikkoon goisaamaan nyt karvamasi käy, snadin hetken pyörittyä ei enää karvan karvaa näy.
Sbulin kuusen huminaan fiuden äänet hukkuu, sammalpeitto suojanansa karvamasi nukkuu.
Silloin skutsin haltiat sen unen kulkuun puuttuu, snadi masi goisatessaan muumioksi muuttuu.
Veks on menny karvapeite sekä skyfät jalat. Mitä oikein hendaa? Sä kummastella alat.
Osui kerran sammalikkoon suulis auringon, hankalaksi olo kävi snadin muumion.
Se kieriskeli, potkiskeli, tahto päästä ulos, mäsäks menny kotelo oli painiskelun tulos.
Mitä fittii, missä masi? Kysy skutsin kansa. Karvamasi itsekin oli kummissansa,
Selässänsä stärät siivet, värähdellä alkaa. Alla slimmin kropan on kuusi sorjaa jalkaa.
Haltioiden taian tulos oli perho hieno, himmeliin sen nosti kevätblosis vieno.
Sieltä näki koko skutsin, sekä maantien haarat. Nyt se minnas myös tien ylityksen vaarat.
Ihan glaiduna se lensi, tien yli monta kertaa ja huusi ihan hurmiossa: – Ei siivillein oo vertaa!
Teksti: Rantsu