Kuva: OlliBull
Tsörasin viime lördiksenä Hagiksen tortsalle. Horjuin parkkikselt tsufekudjulle. Siäl ei tsitannu ketää tuttuu.
Mä slumppasin lihiksen ja tsufen ja dyykkasin ainoaan leediin pöytään. Mä kuikuilin et näkyiskö tortsan siidult ketää tuttuu. Mut ei. Sit mä hiffasin et joltain oli jääny pöydälle klassist kirjallisuutta. Pöydäl pötkötti ihan ehta Jerry Cotton-slämy. G-starbo Jerry Cotton on aina ollu mun feivori kirjallisuutta. Jos mä oisin käyny bulimmin noit skolei, ni mä oisin varmaa väitelly itteni vaik lettutieteen vihtoriks, tai joksku filosofian tohtoriks, aiheesta: ”FBI agentti Jerry Cottonin jännä elämä Bourbonviskin, nopeiden donnien, kuuman Jaguaarin ja New Yorkin rikollisten maailmassa”. Mä rupesin leesaa sitä slämyy. Sen nimi oli ”Kostaja Sing Singistä”. Mä uppouduin Jerryn ja sen kaverin, Connecticutin Harpersvilleläisen Phil Deckerin seikkailuihin niin stydisti, etten hiffannu muuta elämää mun ympärillä. Paitsi kerran ku mä vendasin sivuu, lyftasin öögat slämystä ja hiffasin ku kudjulle dallas ihan kahvakuulan näkönen heppu. Se hoippu viereisen pöydän luo jossa tsittas pari äijää. Toisen lärvi muistutti vihikoiran lärvii. Sen posket flengaili velttoina molemmin puolin päätä ja sen kaikki neljä leukaa kamppaili paikasta paidan kauluksella. Toinen karju oli buli ku puhelinkoppi ja handut oli ku puhelinluettelot. Sillä oli tosi siisti fleda, semmonen ”aurinkopanelimode”. Sen fikkas kampa ois ollu turhake. Kahvakuulan näköne alko huutaa vihikoiralärville. ”Erkka …tana! Sä bungaat nyt heti sun fläädän tai mä otan kaikki mitä sul on!” Erkka-vihikoiralärvin posket teki kaheksikon näkösen liikkeen ku se heilautti kupolii kahvakuulan näköseen päin. Se ei ehtiny öpnaa munnarii, ku se puhelinkopin kokonen kuulapää lyftas ylös pallilta ja koppas kahvakuulan näköstä kraivelist boseen. ”Mitä, mitä! Mikäs ihrareva se tässä huutelee?” Kahvakuulan näkösen klabbit flengas irti maasta, ku aurinkopanelipää roikotti sitä melkeen yhel handul. ”Ei ku… mä vaa… ku Erkka on mulle pystys kakskybää ja sen piti bungaa se mulle jo torjantaina!” Ähis äijä hädissää. Puhelinkopin kokonen laski kahvakuulan näkösen maahan, kaivo berberin fikkasta setelipinkan. Se dilkkas pinkast tsuugun, ruttas sen nyytiks ja tursoi sen kahvakuulan munnariin, joka oli kai jääny kauhusta öppeniks. ”Täs on sulle se kakskybää ja korko tulee tässä!” Puhelinkoppi vendas kahvakuulan ympäri ja monotti neljäseiskalla aika vauhdikkaan fudun sen hanurii. Kahvakuulan näkönen kako kahtakymppii lutkustaan ja lähti hoippuu kohti tortsaa. Puhelinkoppi mulkas mua, mut ei sanonu mitää, ku mä vendasin äkkii öögat Jerry Cottonin sivuille.
Puhelinkopin kokonen meni takas omalle mestalleen ja jatko palaverii vihikoiralärvin kanssa. Mä leesasin viäl monta sivuu Cotton-slämyy ennen ku hivasin tsiigaa viereiseen pöytään, mut ei siin tsitannu enää ketää. Mä aloin funtsaa, et onks mun daiju pehmenny jo sillai, et mä kuvittelin koko jubakan. Et eiks niit äijii ollu oikeesti olemassa. Voi olla et mä olin niin syventyny korkeakulttuuriseen Cotton-kirjallisuuteen, et mä olin kuvitellu koko homman. Ihme juttu.
Mä lyftasin pystyyn, traisasin Cotton-slämyn rullalle povariin ja lähdin horjuu ripeesti kohti parkkist, vaik oishan sitä voinu viäl tsittaa, jos vaik joku tuttu ois horjunu mestalle.
Näil mennää taas, funtsaa OlliBull, nakuklabbi Valkan kundi.
