Iltahämärässä soi ovikello. Siellä oli naapurin Tuure, joka sanoi, että pitäisi tulla ulos pihalle katsomaan sputnikkia. En tiedä, miksi hän halusi tämän juuri meille sanoa. Ei hän muuten ollut meidän kanssamme missään tekemisissä. Ehkä hän oli soittanut kaikkia rapun ovikelloja. Olin kolmivuotias. En tiennyt, mikä sputnikki oli. Jotain historiallista ja käänteentekevää kuitenkin. Urho Kekkonen oli ollut presidenttinä puolitoista vuotta. Paasikivi oli kuollut vajaa vuosi aiemmin ja Sibelius kuukautta ennen. Pihalle oli kerääntynyt muitakin ihmisiä. Nyt oli aivan pimeää. Aikaisemmin syksyllä tai kesällä olin löytänyt pihanurmikon penkereestä maapähkinöitä. Eihän niitä kasva Suomessa, mutta nämä kasvoivat. Mullassa ohuiden, valkeiden juurien päässä oli ollut maapähkinöitä kuorineen. Olin myös nähnyt unta, että olin löytänyt pihaa tonkiessani kultakolikoita. Voi tietysti olla, että nämä tapaukset olivat menneet mielessäni sekaisin tai että kumpikaan ei ollut totta. Ehkä olin vain kuvitellut. Ehkä molemmat olivat olleet unta. Mutta muistan ne maapähkinät kuin ne olisivat nyt tässä. Ne ovat kulkeneet mukanani läpi elämäni päivät, olivat totta tai eivät.
Taivaalla näkyi pieni tähti, joka liikkui verkkaisesti lännestä itään päin. Se oli se Sputnik. Se lähetti piipittävää radiosignaalia, ja kuulin senkin selvästi. Tämäkin oli tietysti mahdotonta, mutta muutkin kuulivat sen. On mahdollista, että jollakulla katsojalla oli mukanaan radiovastaanotin, jonka kautta se signaali kuului. En tiedä. Ehkä kuvittelin senkin. Seurasimme syyspimeällä pihalla hiljaisina sen pienen valopisteen vaellusta yli mustan, pohjattoman taivaan. Näin siirtyi ihmiskunta avaruuslentojen aikakauteen Lauttasaaren Isollakaarella lokakuussa 1957.