Goisasiks mä, vai untakse oli vain?
Vai irtaanuinksmä hetkeks kropastain,
jonka surutta ois voinu skrubuun stikkaa jo?
Vetovoimast maan, mut niinku Callenger
avaruuteen kiskaistiin.
Sen mä tsennasin jotenskin,
astraalimuodoss ohi mollikan, kun reissasin.
Minnasin, ett himafönsteristä joskus kuuta ihailin.
Nyt sitä, niinku kupansyömää potilasta skagasin.
Suulis, kaasuboltsi leiskuva, spottas raivoissaan,
mun perään lieskojaan.
Siell avaruuden baanalla,
en oikein snaijannu liikuinko mä itse,
vai avaruusko liikku ohitsein,
kun sitä reissuu tein
Ei estäny mun trippii asteroidit, eikä romu
mähän olin pelkkä staratomu.
Ilman materiaa liikuin galaksilla – diggasin,
kun ohi Marsin, Jupiterin skiglasin.
Niin siistii näkymää, ihmisööga tuskin koskaan näkee.
Vetovoimast maan, kun pääsin veks,
koin uuden, vetovoiman avaruuden.
Se niinku tsunami päin Saturnusta,
ohi Uranuksen, Neptunuksen,
kauas galaksimme sentterii mua imi,
musta aukko, muistaakseni, on sen nimi.
Vaan kesken reissun huipentumaa,
mua kutsu maa.
Mun oli pakko tulla takas omaan kroppaan
ja pistää lusikkani tähän samaan vanhaan soppaan!
Rantsu
