Ihmismielellä on hämmästyttävä taipumus vääntää käsillä oleva tilanne jotenkin tolkulliseksi ja johdonmukaiseksi, vaikka kaikki merkit viittaisivat päinvastaiseen suuntaan. En tiedä, onko teillä tällaisesta kokemusta.
Joitakin vuosia sitten olin sopinut tapaamisen erään henkilön kanssa – kutsutaan häntä nyt vaikka Virtaseksi (nimi muutettu) – johonkin kantakaupungin lounasravintolaan. Tarkoitus oli keskustella kierrätyksestä ja jätehuollosta. Olin tavannut Virtasen jossakin tilaisuudessa aikaisemminkin, mutten ollut yhtään varma, tunnistaisinko hänet ulkonäöltä.
No, kun astelin sisään ravintolaan, lähimmästä pöydästä nousi tanakahko, lyhyehkö, kaljuhko, silmälasipäinen mies ja ojensi iloisesti kätensä: ”Terve terve, hauskaa kun löysit aikaa.” Olin vähän hämmästynyt, kun mielestäni aiemmin tapaamani Virtanen oli ollut pikemminkin pitkäkö, hoikahko ja vahvatukkainen, mutta ajattelin, että ehkä sitten olin ajatellut jotakuta aivan toista henkilöä. Silmälasit olivat kuitenkin yhteinen tuntomerkki. Tarjoilija toi meille kivennäisvettä ja lounaslistat, joita aloimme innokkaasti tutkia.
Kun saimme tilaukset tehdyksi, Virtanen totesi, että kaunista syksyä on pitänyt. Myöntelin, että niinhän se on ja arvelin, että kyllä se vielä tästä kuitenkin ennen pitkää talveksi kääntyy. Virtanen oli samaa mieltä. Join puoli lasia kivennäisvettä. Pienen hiljaisuuden jälkeen Virtanen otti esille hallituksen työllisyyspolitiikan, jossa oli hänen mielestään kovastikin toivomisen varaa. Nyökyttelin, että kyllä näinkin varmasti voidaan sanoa ja että pitää toivoa, että jotakin kättä pitempää valtiovallalta lopulta löytyy. Vähän aloin odotella, että missä vaiheessa Virtanen pääsisi varsinaiseen asiaan. Virtanen kuitenkin jatkoi sinnikkäästi työllisyyspolitiikasta. Ajattelin, että hänellä oli ehkä mielessä jokin kierrätykseen ja jätehuoltoon liittyvä työllisyyspoliittinen ehdotus, jonka hän aikoi minulle lanseerata ja johon tähänastinen oli jonkinlaista alustusta.
Virtanen kaivoi salkustaan papereita, joissa näkyi myös olevan työllisyysasiaa. Hän näytti minulle paperista alleviivaamiaan kappaleita, joista yritin kovasti etsiä kierrätystä ja jätehuoltoa. En kuitenkaan havainnut niistä merkkiäkään. Virtanen oli onneksi päässyt asiassaan niin hyvään vauhtiin, ettei minun tarvinnut varsinaisesti kommentoida hänen esitystään. Odottelin varsinaista ehdotusta ja tilaamaani ruoka-annosta.
Tässä vaiheessa ovesta viuhtoi sisään tuttu työ- ja elinkeinoministeriön virkamies, joka heilautti ohi kävellessään minulle kättään ja jatkoi samaa kyytiä ravintolan sisäosiin. Pöytäkumppanini jatkoi presentaatiotaan.
Hetken päästä ravintolan sisäosista ilmestyi pitkähkö, hoikahko, vahvatukkainen silmälasipäinen mies, joka huudahti minut nähtyään: ”Ai sä olet jäänyt tänne kiinni, mä jo ihmettelin oliko mulla väärä päivä.”. Tämä oli oikea Virtanen. Hänen perässään tuli se työ- ja elinkeinoministeriön virkamies, jolla oli sovittu tapaaminen pöytäkumppanini kanssa siitä hallituksen työllisyyspolitiikasta.
Tilanteen näin lauettua me kaikki nauroimme niin ja siirryimme jatkamaan lounastapaamista oikeiden henkilöiden kanssa. En ole uskaltanut kuvitella, miten kuvaelma olisi päättynyt, ellei oikea Virtanen olisi lopultakaan astunut näyttämölle.
Teksti :Pekka Sauri
