Stadissa on muutama mesta, joka saa mun öögat kosteiksi. Yksi niistä on Meikku, Meiccu, eli Meilahti. Ja vielä tarkemmin kohdistettuna Meilahden yhteiskoulu.
Meikku täytti lokakuussa sitten 70 vuotta, se tulin miehen ikään. Bailut oli nastat. Koululla oli kaikenlaista juhlaa aamusta lähtien. Maikat ja kai jokunen entinen oppilaskin oli viemässä kukkia Meikun perustajan ja ekan reksin Mary von Wrightin haudalle. Mä muistan ite hennosti ”Meerin”, nutturapäisen ja aina niin ystävällisen reksin, joka lempeällä kädellä ja sukat makkaralla ohjasti koulua, sen staffia, maikkoja ja meitä oppilaita.
Meikun pääjuhla oli juhlasalissa, jossa nykyinen reksi Riitta Erkinjuntti veti kivasti. Mun aikana reksinä oli Juho Laakso, kaikkien kesken vain Uuno. Kiva ja kohtelias mies, jolla oli aina rusetti kaulassa.
Skolen jumppasalit on aina yleviä mestoja. Heti kun astuin jumppasalin lämpiöön tulvahti mieli täyteen muistoja. Jumppasalissa hypittiin, juostiin, voimisteltiin, kiipeiltiin köysissä, riiputtiin renkailla ja pelattiin korista. Niin, Meikusta ei voi puhua ilman koripalloa.
Meikun rakas vastustaja oli Munkka, Munkkiniemen yhteiskoulu. Munkka oli ToPo:n eli Torpan Poikien koulu ja Meikku oli kallellaan Panttereihin. Mäkin pelasin korista Panttereissa, taisin olla ns. C-junnu. Multa korisura katkes samalla kun pituuskasvu katkes. Mä jäin skäfäksi ja koris vaatii yleensä vähän enemmän pituutta. No semmostakin tapahtuu, että toiset jää skäfiksi ja toiset tulee hujopeiksi. On niitä poikkeuksiakin, kuuluisa korispelaaja ”Fisu” eli Risto Kala taisi olla kans vain vähän päälle 170 senttiä, mutta oli ihan huippukundi ja se pelas korismaajoukkueesakin. Minusta ei tullut maajoukkuemiestä, mutta mä sentään päädyin skrivaamaan Slämyyn.
Mut siinä Meikun jumppasalissa mulla alkoi heti döfätä nenussa hiki, sellaista mielleyhtymää oli vaikea olla kokematta. Mua nauratti kauheasti ja kerroin sen vierustoverilleni ja luokkakaverilleni Chrisse (ent. Orkas) Hellewellille ja sekin sanoi muistavansa hyvin jumppasalin tuoksut.
Hiki döfäs jumppasalissa myös silloin kun oli oppilaskunnan tai teinikunnan bileet. Se oli vielä twist and shoutin aikaa. Yksissä bileissä mä muistan hiipineeni backstagelle ja kehenkäs mä siellä törmäsinkään. ”Moi mitä kundi,” tokasi mulle tumma ja kiharatukkainen mua vähän vanhempi tyyppi. Se oli Kirka Babitzin, joka oli illan star.
Meikun bileet jatkuivat entisen Hesperian raflassa, jonne tuli yli 300 vanhaa ja nuorempaa entistä meikkulaista. Meidän C-luokka 1971 kirjoittaneet oli edustettuna13 entisen oppilaan voimin. Ei iso jengi, mutta taso oli kova.
Mun pöydässä istui yks (ainakin yks, muista en tiedä) aito miljonääri ja yks nobelisti. Se miljonääri oli Eräjään Pekka, jolta perhesyiden takia lukio jäi kesken, mutta sittemmin Pekka on tehnyt hienon uran kaupan alalla ja rikastunut myytyään perustamansa Topsport –ketjun.
Pekka on urheilumies, entinen kilpapyöräilijä ja sillä alalla kans Suomen huippua. Muistaakseni oli olympiavalmennettava. Me käytiin porukalla keväisin Stadista bussilastillisella porukalla kannustamassa Pekkaa Turussa, jossa se osallistui kortteliajoihin.
Mutta se Nobel –palkinnon saaja? Siis ihan oikeasti mä voin brassata olevani nobelistin luokkakaveri. Se oli 2005 kun Kansainvälinen atomienergiakomissio IAEA sai Nobelin rauhanpalkinnon.
Sen palkinnon pokkasi tietysti sen järjestön pomo Mohamed ElBaradei. Chrisse ent. Orkas, sittemmin Hellewell työskenteli siinä ElBradein yksikössä, jota Nobel-palkinto koski. Ja Chrisse siis on nobelisti. Siinä kävi niin demokraattisesti silloin(kin), että pääjohtaja ElBaradei pisti fikkaansa Nobel-palkinnon fyrkat ja staffin jäsenille annettiin vaan plakaatit.
Olli Havu