Pääsin 1960-lopulla duuniin harjoittelijaks yhteen Stadin suurimmista mainostoimistoista. Muutamassa kuukaudessa luova duunimesta oli imassut mut messiin ja vanhat ammattikonkarit rupes oikein kunnolla jeesaa ja opettaa alan saloihin ja tavoille.
Yhtenä päivänä yks vanhempi copy tuli sanoo, et ”sä voisit tulle meille jouluaattona pukiks, ku meidän skidit tsennaa mun äänen, eikä tota maailman suurinta kusetusta viittis vielä paljastaa, ainakaan meidän nuorimmalle”.
Yritin estellä, et en oo koskaan ollu tossa roolissa… mut ei se auttanu, mut oli jo kuulemma valittu ja siitä sais kans snadisti hilloo ettei tarvinnu ihan ilmaseks hoitaa hommaa. Estely ei auttanu, ku se ties etten ollu jiftiksessä eikä mulla ollu omii skidejä ja et mulla muka oli aikaa ja hyvä läppä. Tehtiin diili.
Alko kledjujen funtsaaminen, mistä, millaset… Mä budjasin siihe aikaan vielä snadisti himassa Tapiolassa, vanhempien ja pikku broidin kanssa. Mutsi lupas jeesaa ja ommella pukkikledjut, jos mä hankin sopivaa kangasta. Faija lupas londaa vanhat sota-aikana käytetyt nahkajatsarit.
Tsöbasin punasta kangasta byysiä ja päällystakkia varten, reunakoristeeks valkosta karvan tapasta sopivaa pehmeetä karvaa. Peruukkiliike Kuokkaselta hyyrasin myssyn, tuuheen valkosen parran ja viiksiväriä, sillä siihen aikaan mainosmiehen ulkoinen uskottavuus vaati bulin parran tai vähintäänkin möyheet viikset. No, viikset mulla jo oli, ne piti vaan sävyttää Kuokkasen vuokraparran kanssa sävy-sävyyn.
Alkuinvestoinnit bungas sen verran, et oli pakko ruveta funtsaa lisäkeikkaa, sillä ei työfrendin yhden keikan hövelikään palkkio olis riittäny kattamaan kustannuksia.
Mainosmiehenä duunasin sandin ilmoituksen paikalliseen Länsiväylä-lehteen: Autoileva, raitis Joulupukki. Tapiola, Haukilahti, Kuusisaari, Lehtisaari, Westend alueella ja sit Korvatunturin lankanumero ja klo-aika millon voi tilata.
Muutaman päivän päästä alko puhelin päristä, hintauteluu ja tilauksii alko tippuu. Ahneen ja järkevän reittisuunnittelun,duunaaminen oli stressaavaa, ettei tarvinnu ajaa ristiin rastiin ja venttaa luppoaikaa jossain. Olo oli ku Alkon myyjällä, Joulupukki-palvelun kustetusstoori kävi kaupaks. Sesonkiaikoihin piti jo myydä ei oota.
Pari päivää ennen aattoa skujasin punaisella Minillä reitin läpi ja samalla tsiigasin missä oli ohjeiden mukaset autotallit ja varastot, mihin jengi oli ilmottanu jättävänsä Korvatunturilta lähetetyt lahjasäkit. Tää oli tärkee tsekkausrundi, jos se jää tekemättä, ni sit tulee paniikki pimeessä ja urakka kusee. Ja sit oli mahdollisuus vielä myydä yks tai kaks mestaa matti-myöhäsille naapurista, reitinvarrelta, jos sattuu sopii.
Aattona sit hyvissä ajoin iltapäivällä alko rooliin sovittautuminen: vähän punaa poskiin, parta naamalle, viiksien värisävytys, pipo päähän, byysat ja jatsarit jalkaan ja nuttu päälle – muistiinpanot, ajo-ohjeet, skidien nimilistat ja ”vanhempien kiristys- ja tottelevaisuusohjeet” messiin.
Eka keikka alko klo 15, jossa oli snadeja skidejä tai sellanen mesta, joista sit viel lähdettiin johonkin toiseen mestaan.
Snadii rykimistä ja rooliharjoitteluu, mut omasta mielestä meni ihan OK. Ainakin ne makso sovitusti ja toivotti hyvää jouluu – se kuulu tietysti tapakulttuuriin ja onhan jouluna ihmisillä yleensä hyvää tahtoo.
Kliffa temppu oli kun otin skidejä polvilleni ja ne laulo ja tsiigas Joulupukkii ihan vierestä ja tapitti suoraan öögiin. Kun mä froogasin et jos ne halus ottaa Joulupukin viiksistä kii ja stekkaa et ne ei irtoo… monet halus ja viikset pysy, mut huuli veny, ni yleensä vanhemmat tuli hermostuneena hätiin, ettei Joulupukin partaan saa koskee,
ettei kustetus paljastu… Tai sit mä promosin ite ettei viikset irtoo. Joskus joku vanhempi skidi, joka ei ollu ihan varma et uskooks se vai ei Joulupukkiin, niin usein hihkas, et tää onki oikee Joulupukki. Ja vanhemmat tsiigas pupillit pyöreinä tota jippo-performaanssii.
Seuraavat mestat ja temput tänä ekana jouluna kasvatti mun talenttii jo sen verran, et ku tulin sit jossain vaiheessa aattoiltaa idean isän, työfrendin himaan, niin mä olin jo ”täysin oppinu läpän heittäjä”. Tän mä kuulin sit joulun jälkeen ku se kehu mua firmassa, maailman parhaaks stadilaiseks Joulupukiks, et se tiesi et mä osaan ton roolin.
– – –
Muutamia irtominnauksii seuraavilta keikkavuosilta…
Kaiken kaikkiaan mä toimin tolla samalla markkina-alueella, kusetusstoori- ja toimintakonseptilla: Kuokkaselta parta, myssy ja viiksiväri sekä omat kledjut, yhteensä viitenä peräkkäisenä jouluna. Ja verottoman hillon teko oli häikäsevän iisii.
Kliffaa oli se, et mä sain Joulupukkina monia vakkariperheitä ja -mestoja Ne soitti Korvatunturille jo ennen ku mun ilmoitusta oli ehditty edes julkaista Länsiväylä-lehdessä. Eikä vuotuinen inflaatiotarkistuskaan hinnoissa karkottanu niitä vierailukutsuja.
Muutamilla perheillä oli mulle venttaamassa snadi vastalahja kirjekuoressa eli edellisenä vuonna otettu foto niiden skideistä Joulupukin kanssa. Kliffaa!
Yhdessä musikaalisessa perheessä, jossa kävin monena vuonna, perheen pää oli säveltänyt jouluna Joulupukille esitettävän biisin, jonka ne aina yhdessä esitti laulaen ja soittaen. Ja sit vierailun lopussa mä sain palkkion ja biisin partituuri – mutsi oli jemmannu niitä, osa niistä on mulla vielä tallessa.
Joulunvietto on erittäin perhe- ja sukukeskeinen juhla, eikä ulkopuolisilla ole niihin asiaa, paitsi Joulupukilla. Eikä jengi tienny kuka se Joulupukki oli, joka niillä kävi.
Kodit, olohuoneympäristö ja Joulupukille varattu mesta olivat hyvin samanlaisia, vaikka toimialueeni väestön varallisuusaste oli ylimmistä tuloluokista koostuvaa.
Eräässä käyntikohteessa, muistaakseni Kuusisaaressa, eräänä jouluna, Joulupukin vierailua ohjasivat seremoniamestarit, ne avasivat edelläni pariovia, osoittivat upottavan istuimen, jonka ympärille talon ja ison suvun skidit ryhmiteltiin fotausta varten, vanhempien seuratessa toimitusta ison olohuoneen kirjastotasanteelta smokit ja juhla-asut sekä samppanjalasit kädessä – hillitty joulumusa soi taustalla. Kun fotot oli otettu, seremoniamestarit totesivat, että Joulupukilla onkin jo varmaan kiire…
ei tarvinnu kysellä oliks skidit olleet kilttejä tms. kusetusstoorin juttua. Eteisessä odotti isossa hopeisessa coolerissa palkkiokirjekuori.
Eräänä jouluna olin tilattuna Joulupukkina perheessä, jossa aivan selvästi oli puitteet todella vaatimattomat, mutta ilo ja rauhallinen feelis loisti parin skidin silmistä kun he esittivät oppimaansa Joulupukille ja vastaanottivat pari pakettia kumpikin, jotka oli Joulupukille annettu jaettaviks. Kun tuli aika vaihtaa mestaa, tuli isäntä snadisti eteisessä kakostelemaan ja kertoi lyhyesti heidän taloudellisista vaikeuksista ja kysyi olisiko mahdollista vielä keskustella palkkiosta… Ennen kuin ehdin vastata mitään hän antoi Joulupukille pari kudottua, tyylikästä solmiota ja kertoi, että vaimo tekee näitä, jotta he pärjäisivät. Toisessa kädessä hänellä oli ilmeisesti palkkiokirjekuori. Kiitin, otin solmiot, kirjekuori jäi isännän käteen ja toivotin hyvää joulua. En koskaan ollut nähnyt niin aitoa, kyynelten kostuttamaa iloa perheen äidin ja isännän kasvoilta poistuessani rappuun. Solmioista toista käytin jo muutaman päivän päästä uuden vuoden bailuissa.
Joissakin kohteissa oli talon isäntä jo sen verran joulutunnelmissa, että tuotti vaikeuksia tahdikkaasti kieltäytyä, jopa pakonomaisesti tarjotusta ryypystä, joka oli jopa kaadettu valmiiksi laseihin. No, isännät kumosivat nämä yleensä sitten yksin ja hyvitykseksi kaivelivat eteisen naulakossa roikkuvan takkinsa taskuista kolikoita tipiksi, jota oli enemmän kuin mitä palkkiokuoressa sovittuja seteleitä. Olinhan raitis ja autoileva – punainen Mini odotti pihalla seuraavaa keikkamestaa.
Yleensä noin 10-15 minuutin vierailu noudatti perinteistä kaavaa: kolistelua ja utelua ”onko täällä kilttejä lapsia” –tyyliin. Aina ei ollu lapsia, eikä se ollut selvinny tilausta ja taustatietoja selvitellessä. Silloin piti nopeasti mennä mukaan ”iloisen seurueen” monesti jo vauhdikkaaseen menoon ja hoitaa roolipojot himaan – palkkatyöläisenä.
Ihmisten joulunviettotavat ja tyylit poikkeavat – vaikka tunnusmerkistö olikin lähes sukunäköistä, perinteistä.
Kiusallisiakin tilanteita syntyi tavan takaa. Vaikka olin saanut lasten nimet ja iät yms tiedot, niin vanhemmat olivat töpinöissään usein pakanneet lahjasäkkeihin ja –koreihin skidien lahjat pohjalle. Skidit hengaili ja venttas millon ne sit saa lahjansa, ku ennen sitä pitää antaa päällimmäiseks jäänneet paketit Aino-työlle (78 v) tai Pekka-pojalle (82 v), jotka yleensä heräs ”tähän illan promootioon” vasta kuultuaan nimensä ja sit alko ääneen ihmettely, et kuinka se Joulupukki nyt mua on muistannu… ei olis tarvinnu –tyyliin.
Tai kerran ku yhdessä perheessä vanha ukko hiffas, et Joulupukilla taitaakin olla jalassa Syvärillä käyneet saappaat, eiks Joulupukin pitäny olla vanhempi ku hän ja siitä alko inttäminen… Ja skidit stiigaa vieressä ku Joulupukki yrittää, yksin jätettynä, klaaraa taas maailman suurinta kusteusstooria kasaan ex tempore, ku perheen vanhemmat ei kykene omalta jännitykseltää yhtää jeesaa Joulupukkii.
Tai ku joku skidi kailotti heti ku Joulupukki tuli eteiseen, et ”toiks sä ne skrinnarit mulle, ku sä lupasit siellä ostarilla” – nopeesti silmäys huoneessa oleviin vanhempiin, et kuuliks ne skidin froogiksen – et miten Joulupukki voi ny vastata, ku kaikkien muidenki skidien katseet kohdistuu estradia hallitsevaan Joulupukkiin.
En malta olla muistelematta vielä erästä aattoillan vierailukohdetta, muistaakseni Joulupukin saapumisajaksi oli sovittu klo 21.30 – illan ehdottomasti viimeiseksi kohteeksi. Kerrostaloon pääsi ovikoodilla. Ovella oli vastassa kaunis, siististi pukeutunut nainen.
Huoneistossa tuoksui parfyymi, ei jouluruoat, kuten yleensä. Hiljainen joulumusa loi rauhallista tunnelmaa. Kävi ilmi, että hän todella odotti Joulupukkia – yksin. Keventääkseen ja luodakseen lisää tunnelmaa hän riisui hetimiten tyylikkään kotitakkinsa, jonka alla ei ollut mitään, paitsi häkellyttävän kaunis naisvartalo. Muistaakseni yritin pitäytyä Joulupukki-roolissani ja ryhdyin kyselemään hänen (nimi oli muistiinpanoissani, mutta) ”kiltteydestään” – turhaan… Raikuvaa, vähättelevää, keimailevaa naurua, joka haastoi leikkiin, jota hän todella, odotuksen jälkeen oli suunnitellut joululahjaksi Joulupukille.
Jostain syystä, pitkän Joulupukki-kierrokseni jälkeen olin niin kustetusroolini vanki, etten kyennyt nopeaan strategian muutokseen, joten torjuin himokkaat ehdotukset yökylään jäämisestä.
Samalla kuumeisesti miettien miten tuosta tilanteesta tyylikkäästi, Joulupukki-rooliaan menettämättä handlaa ulos, saa palkkionsa – selviää säikähdyksellä rohkean naisen ”lahjasta” – ehtii kotiin, jossa vanhempani, broidini ja silloinen tyttöystäväni (nykyinen lasteni äiti ja vaimoni) odottivat ruokapöydässä Joulupukkia saapuvaksi. No, kokemus se oli sekin mitä voi näin myöhemmin minnailla ja uskotella muille, että totta joka sana.
Hauskaa Joulua – toivottaa Korvatunturin autoileva, raitis ex-Joulupukki