Kuva: Rantsu
Untako se oli vain? Vai hetkeksikö irtaannuin mä loppuunkuluneesta ruumiistain? Sen ois jo surematta voinut, maan poveen päästää.
Vaan vetovoimast maan minut niin, kuin Challenger, avaruuteen tempaistiin.Sen pikemminkin aavistin, kuin ymmärsin. Astraalihahmona ohi kuun, kun matkustin ja muistelin, kuink koti-kkunastain joskus kuuta Ihailin, vaan nyt, kuin rokonsyömää potilasta karttelin. Aurinko, tuo kaasupallo leiskuva,sylki raivoissaan, mun perään lieskojaan. Siell avaruuden pikatiellä, en tiennyt liikuinko mä itse,vai avaruusko liikkui ohitsein. Ei estäneet mun matkaa asteroidit. Eikä romu. Mä niiden läpi pääsin vaivatta. Olinhan pelkkä tähtitomu.
Vailla materiaa liikuin tällä galaksilla, sen kauneutta vaiti ihailin, kun ohi Marsin, Jupiterin purjehdin. Sen kauneutta ihmis-silmä tuskin koskaan kokee.
Sen veteovoiman piiristä, kun päässyt olin, koin nyt uuden, vetovoiman avaruuden. Se niin kuin tsunami, Päin Saturnusta, ohi Uranuksen, Neptunuksen – kauas kohti galaksimme keskustaa mua imi. Näin myös räjähtävän tähden, jonka valon ihmiset maan, saa nähdä vasta päästä valovuosien – jos silloinkaan
Vaan kesken matkan huipentumaa, mua kutsui maa. Tiesin taas, ennemmin kuin tunsin, mun oli pakko palata, viel kerran samaan kalmoon, jonk olin jättänyt maan panttilainaamoon.
…JA SAMA SLANGIKS:
ASTRAALIREDU
Goisasiks mä. Vai untaks se oli vain? Vai irtaanuinksmä hetkeks kropastain? Jonka surutta ois voinu stikkaa jo skrubuun
Vetovoimast maan, mut niinku Challenger, avaruuteen kiskaistiin. Sen mä tsennasin jotenskin, astraalimuodossa ohi mollikan, kun reissasin. Minnasin, ett himafönsteristä joskus kuuta ihailin. Nyt, niinku kupansyömää potilasta skagasin.
Suulis, kaasuboltsi leiskuva, spottas raivoissaan, mun perään lieskojaan. Siell avaruuden baanalla, en oikein snaijannu, liikuinko mä itse, vai avaruusko liikku ohitsein, kun reissuu tein
Ei estäny mun trippii asteroidit, eikä romu. Mähän olin vain pelkkä staratomu.
Mä ilman materiaa liikuin galaksilla, sen snygii näkymää mä diggasin, kun ohi Marsin, Jupiterin skiglasin. Niin siistii näkymää, ihmisööga tuskin koskaan näkee..
Vetovoimast maan, kun pääsin pois, koin uuden. vetovoiman avaruuden. Se niinku tsunami päin Saturnusta, ohi Uranuksen, Neptunuksen, kauas galaksimme sentterii mua imi musta aukko, muistaakseni, on sen imun nimi.
Vaan kesken reissun huipentumaa, mua kutsu maa. Mun oli pakko tulla takas samaan kroppaan ja pistää lusikkani vanhaan soppaan.
Teksti:Rantsu