Skagaaks sä hämiksii, vai inhooks sä vaan? En mäkään hämiksii diggaa, mutt onhan niit kliffa seuraa. Jo vuosii sitte, yhdess Kaparen nimisess saaress mä tutustuin sbuliin vesihämikseen. Mä makasin suuliksessa, ja tsiigailin yhden plotikon vedenalaista laiffii. Siell oli vesikirppuja, snadii nutipäitä ja sutkan toukka-asteita eli sirppileukoja.
Mä rupesin kyyläämään yhtä sbulii, mustaa, karvasta hämistä, kun se kävi plotikon pinnast hakemass ilmakuplii, pohjalla olevaan himaansa. Sain mielestäni hyvän älynvälähdyksen! Jospa mä rikonki sen kuplan, ku se tulee taas pintaan hakee happee. Otin heinänkorren ja jäin venttaa. Ku se tuli pintaan ja sai kuplansa perskarvoihin, tökkäsin kuplan mäsäks. Se painu hetkeks himaansa mörkkinä, ilman kuplaa. Kun se hetken päästä nous taas pintaan, niin tökkäsin kuplan taas rikki.
Sgriinasin mielessäni oveluuttani. Enpä sgriinannu pitkään. Jo kolmannella kerralla, hämis hyppäs vedestä mun handuun ja ehti puraista mua kämmeneen peukalon ja etusormen väliin, ennenku refleksit toimi, ja sain stikattuu sen ja heinäkorren kauas kaltsille. Peukalo alko mennä tunnottomaks.
Soitin sit kerran myöhemmin, eläinmuseoon yhdelle hämähäkkimiehelle ja kerroin tän jutskan. Olin ymmärtäny, ett Suomess ei olis myrkkyhämiksii. Kysyin eiks se ookaan totta? Se svaaras, ett kaikki Suomen hämikset on myrkyllisii, ja vesihämis niistä myrkyllisin, mutt ei vaaraa, kyll se peukalon puutuminen ohi menee. Niinku se oli mennykin.
Nykyään mä annan niiden olla ihan rauhassa. En haluu niitä lähellenikään.
Toiseen lähikontaktiin, hämiksen kanssa, pääsin yhtenä kesäaamuna meidän botskissa. Olin aamutsufeen teossa ku hogasin sbulin mammaristilukin botskin katossa. Vanhat muistot mielessä, päätin olla koskematta komistukseen. Huitasin sitä patalapulla niin, ett se lens dörtsist jonnekin botskin keulaan. Unohdin koko otuksen, mutta aina silloin tällöin, kesän mittaan, hiffasin sen jossain.
Se jemmaili Merimirrissä, koko kesälomaredun ajan. Kun Pena sitt yhtenä päivänä rupes tvettaa botskii lokin paskoista, Stenskärin laiturissa, se hogas mammahämiksen pesineen, veneen harjan varteen duunatussa muovipullossa. Siellä oli satamäärin pienen pienii hämiksii. Saatto olla tuhansiiki, ne oli siell muden tekemäss verkkohässäkässä turvassa.
No mitä tekee Rantamäet silloin? Kirkuu ja heittää koko paskan skönneen, eldaa ne, vaiko spreijaa Raidilla? Ehei , nehän vie hämikset turvaan rantakaislikkoon.
Ei koskaan saatu tietää mitä Stenskärin asukkaat tykkäs yhtäkkisestä hämähäkki-invaasiosta.
No nyt, viime aikoina, oon tutustunu ihan snadeihin hämiksiin. Yks budjaa jossain tääll meidän mökin katossa lautojen väliss, sielt se laskeutuu liaanillaan yleensä tähän tietsikalle. Ihmettelen mikä täss tietsikass sitä niin kiinnostaa. En tiedä mikä hämis tää on. Ei oo sbuli, jalkoneen vain n. 1 cm. Ja kumma kulmikas perä.
Meidän bilikaanki on pesiytyny yks hämis. lSe on lähes valkonen kukkahämis. Se laskeutuu taustapeilistä alas ja kiipee sitt takas ylös. Sitt se rakentelee verkkoo, ikkunan reunaan. Miten vanhaks hämikset mahtaa elää, onks tietoo? Entä kuinka kauan ne elää ilman safkaa? Tänään taidan laitaa sille jonkun blumsterin, jos siitä löytyis sille jotain snadii ja herkullista.
Ei tullut koskaan kuvatuks, sitä vesihämistä, Mutta kuvia löytyy netistä ”vesihämähäkki” haulla. Kaikkihan on ristilukin joskus nähny, se on oikeesti ihan kaunis, mutt vesihämähämis on karsee, musta, karvanen ja sbuli otus. Se vois olla niinku Suomen mustaleski. Sillä erotuksella, ett sill on musta turkki.
Nyt on luontosivulla hienoja kuvii hämiksistä, siks pistän tän vanhan stoorin tänne uudelleen.
Kuva Ja teksti :Rantsu