Taisin on kakstoista ja broidi kolmetoista kesällä 1966, ku yks meitä vanhempi frendi, Tane kysyi broidilta, et kiinnostaaks tienata vähän fyrkkaa fikkaan. Broidini Lare sanoi, et totta kai, mut vähän riippuu siitä, mitä pitäis duunata. Tane oli duunissa Primulassa ja sen työnjohtaja Räsänen teki toista duunia Viikin ampumaradan kiekkoradalla vähän niinku dirikana. Se keräs skloddeja sinne virittämään kiekonheittimiä ja keräämään ehjäks jääneitä kiekkoja skutsista, sillon ampujia ei ollu. Räsänen nimittäin hoiti siinä sivussa myös kiekkojen handelia.
Me oltiin broidin kanssa stydejä skidejä, koska faija oli pakottanu meijät raskaisiin duuneihin ihan pienestä pitäen. Me mentiin sinne sit ekaa kertaa fillareilla ja taisi sakissa olla muutama muukin. Homma toimi niin jatkossa, et Räsänen soitti mun broidille ja sen oli määrä koota illan jengi kasaan. Oliskohan meiän ekat liksat ollu 1,20 mk/timma? Ihan varma en oo.
Se oli värikästä aikaa, koska ne oli manuaalisia ne heittimet, eli ihan käsipelillä mentiin kammen alle ja jaloilla ponnistamalla ylös saatiin kiekonheitin viritettyä. Sitten pantiin kiekko heittimeen ja odotettiin et se laukes. Kiire oli virittää lauennut heitin uudestaan. Olympiaradan alla, eli bunkkerissa oli rivissä viistoista heitintä, kolme kutakin ampumapaikkaa kohden suunnattuna eri suuntiin. Kaks kundii aina yhtä aikaa duunissa. Kolmen tunnin kuluttua oltiin aika poikki, aluks, meinaan, et kunto siinä kasvoi sellasta vauhtia, et mä työnsin painoja kakstoistavuotiaan jo kuuskytviis kiloa ja sitä ei edes meidän jumppamaikka saanut suorille käsille.
Hommia riitti heti ku lumet oli sulanu aina syksyyn asti ja sillon kai mun skole rupes menee aika huonosti.
Me käytiin siellä duunissa monena kesänä ja koska se oli iltaduunia, niin kesällä ehti kivasti Vantskille tai Kumpulaan tsimmaa aina päivällä. Kondis oli aika hirvee sillon, kun koko ajan oltiin liikeessä.
Mikä siellä ampiksella oli kaikkein kliffointa, itse ampujat. Mm. entinen olympiatason ampuja Tuukka Mäkelä, joka omisti monta leffateatteria stadissa, kai eniten. Ne usein pelas korttia välillä, ku ne ei viittiny ampua ja yks mieleenpainuvimmista tyypeistä oli kortsu Kuparinen. Upporikas stara, joka tosiaan toi maahan Sultan kortsuja. Sillä äijällä oli rivot jutut ja me teinit niitä kuunneltiin korvat punasina. Se ajoi isolla dollarihymyllä, johon molempiin kylkiin oli teipattu Sultanin mainokset. Vai olikohan ne siihen aikaan maalattu, en muista.
Kisasunnuntait oli rahakkaita, koska liksa oli kaksinkertainen ja duunitunteja tuli joskus kahdeksankin. Meitä vaihdettiin ampumapaikalta toiselle, koska kukaan ei olis jaksanu olla koko päivää olympiamontussa. Skeetrata oli helppo, vaan kaks heitintä ja tahti oli hidas.
Räsänen makso liksan joka päivän päätteeks omasta pussistaan, joten en tiedä, miten hän veroasiansa hoiti.
Mä taisin lopetella siellä joskus silloin ku olin kuustoista ja Jatta Kasslin halus mut sen baariin duuniin, ku mä kuulema olin niin hyvin käyttäyvä poika. Kerron siitä joskus toiste.
Kirjoittanut Jouni-Mikael Cedervall