Tapasin tänään aamun pimeydessä Mäkelänkadulla elämän riepotteleman, noin ikäiseni miehen. Kohtaamme usein aamuisin. Hän oli palaamassa tapansa mukaan kauppareissulta. Muovikassissa heilui murukahvia, pieni maito ja ilmaisjakelulehti.
– Missäs rouva on?
– Hän ei ole rouvani. Hän on minun poikani.
– Onko hän kehitysvammainen?
– On. Hän käy Pasilan toimintakeskuksessa. Nyt hän on tilapäishoidossa Pihlajistossa.
– Mä näin lapsena lastenkodeissa paljon mongoloideja. Ne juoksi aina karkuun.
– Nykyään sitä kutsutaan Downin syndroomaksi. He käyvät kaikki koulua. Monet asuvat pitkään kotona.
– Hyvää päivän jatkoa.
– Terve.
Nostimme kätemme tervehdykseen. Minä jatkoin työmatkaani. Hän palasi takaisin läheiseen asuntolaan.
Matti Laitinen
16.12.2016