Jo aika skidinähän opin tsennaamaan kaiken maailman ötökät ja elukat. Faija luki mulle, snadille stadin friidulle, Maapallon eläimistöstä jänniä eläinjuttuja. Se tsennas hyönteiset ja perhoset ja opetti mulle. Kun meidän friidu synty, minä vuorostani opetin sille kaiken mitä niistä tiesin.
Mun faija tuli v. 1967, 17 vuoden jälkeen takaisin mun luokse, jätettyään toisen muijansa ja kolme sisarpuoltani. Siitä tuli vaari mun skidilleni. Faija budjas nuorimman broidinsa luona, mutta alko käydä meidän kanssa, meidän mökillä.
Must oli kliffa katsoo, kun faija kulki käsi kädessä mun friidun kanssa ja välillä ne kumartu katsomaan jotain hietapistiäistä, hietapistiäistä tai muurahaisleijonaa hiekkakassa. Joskus faija näytti perhosta, joka piilotteli suojavärinsä turvissa männynrungolla. Monenlaisia ihmeitä aukes stadilais-skidille. Faija teki likalle perhoshaavin ja niin alko meidän perhoskeräily. Muutama lodju tuli silloin yhdessä kerättyä.
Kiitäjä varjoliljalla
Opeteltiin tsennaamaan perhostoukatkin ja kasvatettiin niistä perhosia. Perhoset kerättiin kaljasyöteillä ja valolla haavin lisäksi ja duunattiin ne lasipurkkiin, jossa oli etikka-eetteriä.
Faija delas sitten melko pian, kupsahti meidän landelle yhtenä joulukuun päivänä. Se oli shokki meille kaikille ja varsinkin mun skidille, joka joutui seuraamaan faijan elvytystä ja lekurin toteamisen, ettei mitään oo tehtävissä. Faija pantiin arkkuun siinä pitskulla ja ruumisauto vei sen Karjaalle. Me oltiin aika vaitonaisii, kun lähdettiin pikku Fiatillamme himaan. Seuraavana keväänä, oisko ollu toukokuuta, mun friidu hogas yhden perhosen flygaavan siinä pitskulla ja sai sen napattua lippiksellä. Riemuissaan se tuli kertoo meille: – Katsokaa vaari lähetti mulle perhosen! Se perhonen oli harvinainen mutantti Nastakehrääjä, jolta puuttui silmätäplät yläsiivistä. Lahjoitin sen yhdelle keräilijälle ja se on jossain hänen jäämistössään, ehkä eläinmuseossa.
Ohdakeperhonen
Me jatkettiin perhosten keräilyä tyttären kanssa. Kasvatettiin toukista perhosia. Lasipurkkiin hiekkaa ja maakerrosta ja vielä ravintokasveja skruudattavaks. Kun tuli koteloitumisen aika, oli kliffa tsiigaa sitä lasipurkin läpi. Kun se sit oli koteloitunut laitettiin sille keppi purkkiin, siks että se pääsee heti kiipeemään sitä pitkin ja oikasee siipensä. Sen täytyy roikkua siivet alaspäin, kun se pumppaa ne suoraks.
Amiraali
Useimmat perhoset koteloituu syksyllä ja muuttuu perhosiks kesällä. Mutta me tehtiin joskus niin, että otettiin jo joulukuussa purkit fönsterille valoon ja huoneenlämpöön ja saatiin ne kuoriutumaan jo jouluksi. Niinpä meillä lenteli horsmakiitäjiä ja mäntykiitäjiäkin jo keskitalvella. Tosin niillä oli lyhyt elämä. Se tajuaminen ja perhosten selvä väheneminen sai meidät lopettamaan tämän julman, mutta kiehtovan harrastuksen. Nyt me käydään vain kamera aseena perhosten kimppuun. Vieläkin laitan kesäisin perhossyöttejä roikkumaan, niitä on kliffa seurata.
Mä skrivasin tän ”Metamorfoosi” runon kauan sitten, mutta käänsin sen slangiksi tän jutun perään. Se kertoo perhosen muodonmuutoksesta.
Mäntykiitäjän toukka
Karvamasi snadi maantien yli kulki / pakko mikä pakko sano ja öögansa sulki. / Ohi skujas sbuli rekka, säästy vielä henki, / mutkan teki masin vuoksi, fillaroiva renki. / Toista sataa moni fiude masin ohi kulki, / tiukemmin vain öögansa karvamasi sulki. / Ohi meni traktorikin niin ja gresalasti. / Rohkeesti tiensä dallas masi, loppuun asti. /
Sammalikkoon goisaamaan nyt karvamasi käy, / snadin hetken pyörittyään ei enää karvan karvaa näy. / Sbulin kuusen huminaan fiuden äänet hukkuu, / sammalpeitto suojanansa karvamasi nukkuu. / Silloin skutsin haltiat sen unen kulkuun puuttuu, / snadi masi goisatessaan muumioksi muuttuu. / Veks on menny karvapeite sekä skyfät jalat /. Mitä oikein hendaa? Sä kummastella alat. /
Osui kerran sammalikkoon suulis auringon, / hankalaksi olo kävi pikku muumion. / Se kieriskeli, potkiskeli, tahto päästä ulos, / rikkoutunu kotelo oli painiskelun tulos. / Mitä kummaa, missä masi? Kysyi skutsin kansa. / Karvamasi itsekin oli kummissansa, / slässänsä stärät siivet, värähdellä alkaa. / Alla slimmin vartalon on kuusi sorjaa jalkaa. / Haltioiden taian tulos oli perho hieno, / himmeliin sen nosti kevätblosis vieno. / Sieltä näki koko skutsin, sekä maantien haarat. / Nyt se minnas myös, tien ylityksen vaarat. / Ihan glaiduna se lensi, tien yli monta kertaa / ja huusi ihan hurmiossa: – Ei siivillein oo vertaa!
Anja ”Rantsu” Rantamäki
