Lapsena olin herkeämättömän kiinnostunut kaikista kulkuneuvoista. Vieläkin tietysti, mutta hillitymmin. Vaikka ratikat, junat ja bussit olivat jännimpiä, tuli seuratuksi myös henkilö- ja kuorma-autoja ja itse asiassa kaikkea, mikä pyörillä liikkui. Kun opin nelivuotiaana lukemaan, erikoiset sanat alkoivat heti kiehtoa. Automerkit olivat erikoisia sanoja jos mitkä. Katselin silmä kovana Isokaarta pitkin kulkevaa liikennettä.
1950-luvun lopulla autoissa oli paljon enemmän vaihtelua kuin nykyään. Tuulitunnelitiede saa kaikki mallit näyttämään aerodynamiikan nimissä samanlaisilta. Kaksitahtimoottori oli yleinen voimanlähde ja röpinä sen mukainen. Kaikenkarvaisia automerkkejä oli leegio. Niistä useimmat ovat tänään etäistä historiaa. Jostakin syystä ne alkoivat tänään kohota mieleen, yksi toisensa perästä, myöhäiskeski-ikää riipimään. Rekisterikilvissä oli valkoiset numerot mustalla pohjalla. Kaupallisessa käytössä olleissa autoissa kiersi kilven ympäri kaunis oranssi reunus.
Fiat Multipla, foto: Iltalehti
Ranskassa tekivät silloin vielä Simcaa, Panhardia, Ford Vedetteä ja matalaa gangsteri-Citroenia. Itä-Saksasta tuli EMW (Eisenach Motoren-Werke), jolla oli muuten sama pyöreä logo kuin Bemarilla, mutta sinisten sektoreiden tilalla oli punaiset. Sitä valmistettiin sodan jälkeen DDR:n puolelle jääneessä BMW:n tehtaassa. Saksalaisia olivat myös pienet ja harvinaiset Goliath ja Gutbrod ja Zwickau, samoin Borgward Hansa, jota liikkui farmarinakin. Kolmipyöräisiä Messerschmittejä näki siellä täällä, harvemmin BMW Isettaa, jossa oli takana kaksi pientä pyörää ihan vierekkäin. Yksi sellainen on esillä Berliinin muurimuseossa. Isettaan mentiin sisään avaamalla koko etuseinä tuulilaseineen,
Messerschmit, foto: Uusi Suomi
Messerschmittissä oli sivulle avautuva kuomu kuin lentokoneessa. Kääpiöautoksi kutsutun Fuldamobilin muistan senkin nähneeni Lauttasaaressa. Niitä ei varmaan koko Suomessa ollut monta. Saksalainen oli nimestään huolimatta myös Lloyd-merkkinen pikkuauto.
Ei, nyt ne kaikki lähtevät tulemaan pitelemättömänä tulvana: NSU, DKW, IFA. NSU eli Nasu oli niin ikään tosi pieni saksalainen, DKW-merkkiä tuotiin suomeen myös Donau-nimisenä, itäsaksalainen IFA oli Suomessa kovin suosittu varmaan halvan hinnan takia. Sen jättämän ekologisen lokeron täytti myöhemmin Wartburg. Itävallassa tehtiin Steyr-Puchia, joka näytti kovasti pikku-Fiatilta. Fiatilla oli erikoisen näköinen ja niminen tila-auto Multipla, mutta kaikkein omituisin oli tsekkiläinen Tatraplan – pitäisi olla kuva, niin hämmästyisitte. Kuin ilmalaiva.
Pobeda, foto: Iltalehti
Mummolassa kun käytiin Ukko-Pekan tai Riston vetämällä junalla, Hämeenlinnan asemalta meidät haki taksimies Sibakov, Kyyrölän evakko, koppalakki päässä. Sibakovilla oli ensin valtava Hudson Hornet, josta siirtyi sitten mystisesti neuvostovalmisteiseen Pobedaan. Muistan pettymykseni. Yhtä radikaalin muutoksen teki luokkatoverini Jukan isä: vuosimallin 1939 näyttävä, viistoperäinen Chevrolet vaihtui pikkuruikkuiseen saksalaiseen Goggomobiliin, joka pullisteli liitoksistaan viisihenkisen perheen ahtautuessa siihen kimpsuineen. Jukan isän vasen kyynärpää ei yleensä mahtunut sisään.
Taxi, foto: Iltalehti
Taksiautot olivat usein suuria, kumeasti murisevia amerikanlaivoja, Dodgea, Pontiacia, Packardia, Studebakeria, Kaiseria (Henry J) ja Buickia. Kun minua vietiin aivokalvontulehduksessa sairaalaan, panin merkille, että taksi oli Oldsmobile. Kuluttivat varmasti tolkuttoman paljon polttoainetta. Oli erikoista, että dollarihymyjen rinnalla takseina käytettiin paljon sitä Pobedaa ja sen harvinaisempaa puolalaisversiota Warzawaa, 60-luvulla tuli vielä Volga yleiseksi pirssiautoksi.
Puolustusministeri Emil Skogilla (sosdem-opp.) oli virka-autona aivan käsittämättömän kokoinen Imperial Crown, joka taisi herättää ansaittua huomiota myös veronmaksajien keskuudessa. Isän työkaverilla Salmisella oli mahtava englantilainen Armstrong-Siddeley. Se näytti melkein Rolls-Roycelta. En ymmärrä, mistä tavallinen popliinitakkinen virkamies oli semmoisen hankkinut, ja millä, ja miksi. Piirimielisairaalan isännöitsijä Siikki ajoi tosi hienolla kartanomallisella Nashilla, siinä oli kyljissä kiiltäväksi lakatut puupaneelit. Pesulan omistaja, vanha Anttila kuljetti pyykkikorejaan Willys-merkkisellä laatikkomaasturilla. Pieniä Fordeja tehtiin myös Britanniassa, Prefectiä, Consulia, Angliaa ja Zephyriä. Muita nyt jo ajat sitten sukupuuttoon kuolleita brittimerkkejä olivat Wolseley, Hillman, Sunbeam, Humber, MG, Jowett Javelin (äiti sanoi ”Javet Jetsulleen”), Riley, Singer, Standard Vanguard ja Triumph, joka säilyi tuotannossa kai 1980-luvulle asti. Kaikki nämä bongasin täynnä salattua pikkupojan riemua Helsingin kaupungissa presidentti Kekkosen ensimmäisenä virkakautena.
Luoja, mistä ihmeellisestä kerrostumasta nämä eksoottiset nimet nousevat tietoisuuteen? En ole varsinaisesti ajatellut niitä koskaan, ja nyt, liian monen syvälle vaipuneen vuosikymmenen jälkeen, ne melkein maistuvat suussa. Tuntuu, kuin aina olisi ollut kesä, kesä ja asfaltin lempeä lämmin ja haju. En uskalla edes ajatella, mitä kuorma-autojen kanssa tapahtuu. Niistä yritän kertoa seuraavassa jaksossa.
Pekka Sauri
