Viimeks skrivasin cätsistä nimeltä Pikilutta. Mun frendin cäts oli tosi clever ku se osas tsittaa wc-pytyllä tarpeillaan. Frendi risti oman botskinsa cätsin mukaan: Pikilutta.
Meidän familyyn hankitti seiskytluvun alussa cätsi. Kundit – lähinnä nuorempi Tomi – hinkus jotain elukkaa himaan. Demokratia toimi ja nii me marssitti kissahandeliin. Slumpattii snadi söpö misu jolle annettii megeen sukuselvitys. Saksalainen aateliskissa. Nimikin valmiina. Mirumaru, oikeemmin Karvakorvamirumaru. Tai viel oikeemmin aatelisten etuliitteitä Von un Zu. Misun väri oli aatelisen siniharmaa. Jo sandista alkaen se osas käyttäytyy ylhäisen arvokkaasti.
Se oppi nopeesti nimen Miru ja himassa alust alkaen sisäsiistinä se saavutti meidän familyn luottamuksen. Varttuessaan sen käytöstavat korosti aatelista sukuperää. Se dallas harvoin ulkona ja viihty sisätiloissa. Keväällä se saatto piipahtaa meidän tertsan rappusilla ja käydä koskettelemassa vihreetä nurtsii. Cätseistä poiketen fogelien eikä muidenkaan eläinten tarvinnu studaa Miruu.
Mirumaru
Miru ei liioin diggannu ett sitä silitettiin tai rontattiin sylissä. Se viihty itsekseen mutt ku se kaipas seuraa se saatto tulla tsittaa mun viereen ja kehrätä. Jos mä yritin hipelöidä se nous arvokkaast ylös ja bytskas mestaa. Se goisas mieluusti meidän sängyn jalkopäässä.
Skrudihetket aamulla ja illalla se oppi tsittaa meidän kanss safkapöydässä. Se sai oman tuolin ja lautasen. Miru tsittas omalla tuolilla, piti syngisti etukäpälät pöydällä ja skruudas meidän kans. Se tsennas itsensä tasavertaiseks familyssä.
Ku meillä kävi kavereita kylässä nii se ei päässy skruudaa omalle mestalle. Sillo se mielenosoitukseks häippäs meidän bulissa hösessä näkymättömiin. Tuli esiin vasta ku vieraat silpas himaan.
Miru eli pitkän laiffin. Kuustoista vuotta. Kahdeksankytluvun alussa se sai tutustuu talon uuteen ehtoisaan emäntään. Heistä tuli heti frendit. Me yritettii kouluttaa sitä laivakissaks heikolla menestyksellä. Se tuns itsensä epävarmaks skönellä ja loikki iloisesti bryggalta suoraan himaan.
Miru ansaitsi Cätsien Queenin arvonimen. Me minnaillaan vielki sitä hienostunutta käytöstä ja siistii laiffi jota sen kans saatii elää. Ku se alko sairastella eikä takaklabbit enää jaksanut kantaa Sirje otti sen syliin ja roudas legurille. Leguri totes ett Mirun aika oli täyttynyt ja se sai lähtee rauhallisest cätsien himmeliin.
Mirun jälkeen meille tuli yks villi löytökissa joka raapimalla hajoitti kaikki huonekalut, skrabas dörtsienpielet, roikku verhoissa ja yritti raahata fönarista bulii fogelii ineen. Se häippäs usein omille reduille ja pysy vek jopa viikkoja ennenku tuli himaan. Nää redut koitu sen kohtaloks. Itäväylällä se jäi fiuden alle.
Siihen loppu meidän familyn cätsharrastus.
Kliffaa frendidaagenii hela jengille,
Lasse Liemola
Tää stoori on faktaa