Pekka”, sanoi käheä ääni täydessä bussissa Runeberginkadulla. Käännyin: lippalakki- ja silmälasipäinen, keski-ikäinen mieshenkilö urheilukassi sylissä. Ei erityisiä tuntomerkkejä. Katseemme osuivat. ”Reijo”, hän sanoi (nimi muutettu). Vuodet vilisivät, vuosikymmenet, kunnes humauksessa valkeni. Olin 1980-luvun alkupuolella Järvenpään sosiaalisairaalassa harjoittelemassa psykologin hommia, ja nuori, mutta paljon nähnyt sekakäyttäjä Reijo oli sattunut henkilökohtaiseksi asiakkaakseni. Viimeinen pisara Reijon kotiväelle oli ollut tapaus, jossa poika oli sammunut kiljupäissään kesken makeistehtaan työvuoron, ja sammiollinen kuumaa suklaamassaa oli valunut tuotantohallin lattialle. Tästä oli tullut sanomista. Hän oli jäänyt sairaalaan, kun minä olin jatkanut matkaani tyystin toisiin maisemiin. Muistot tarkentuivat terävin värein, sairaalan vaatevaraston ruskeat vakosamettihousut, ruokalan rikinkeltainen kurpitsasalaatti ja ne ynseät, punakat naamat terapiaryhmän kuolemanhiljaisuudessa. Reijo kertoi olleensa välillä kaksi vuosikymmentä raittiina, kunnes oli tullut ero lapsen äidistä ja eeppinen retkahdus. Nyt kuitenkin oli taas noussut kuiville ja jo viidettä vuotta samassa työpaikassa. Ainoa lapsi harrasti jonkin lajin voimistelua maajoukkuetasolla ja oli kirjoittamassa tänä keväänä ylioppilaaksi. Hänestä Reijo oli kovin ylpeä. Reijon oikean käden rystysiin oli tatuoitu R-O-C-K. Vaihdoimme kokemuksia neljän pysäkinvälin verran. ”Mä en koskaan unohtanu sua”, Reijo sanoi jäädessään Kampin terminaalilla pois. Hän katsoi vielä ovelta taakseen ja hymyili kuin silloin kolmekymmentäkolme vuotta sitten sosiaalisairaalassa, vähän avuttomasti, mutta jotenkin luottavaisesti. En voi tietää näenkö häntä enää milloinkaan, mutta Helsinki ja elämä kimmelsivät yhden armollisen, iäisen hetken kuin kyynel.
Pekka Sauri
Julkaistu: 20.02.2016 Kirjoitti: Pekka Sauri •
