Tässä kuvassa ei ole mun isäni vaan tädin mies Kalle, jolla ei vielä ollut silloin omaa lasta. Hän sanoi mua sotamorsiammeks ja vei mut aina Hagiksen Colombiaan kaffelle, lomalle päästessään. Minä sain aina sellaisen leivoksen jonka päällä oli mansikan makuista hyytelöä, Kalle otti ne kaffet. Kun sota loppu ja minusta tuli iso tyttö inhosin sitä, että mua sanottiin sotamorsiammeks..
Tää on mun Stadi.
Tänne mä födasin , Sörkässä pitkään budjasin.
En tsennannu Eiraa, en Meikkuu en Munkkaa,
en tienny ketkä Kuusisaares bunkkaa.
Ei Sörkän skidill, ollu paremmasta hajuukaan,
onnen hittas sieltä, mist toisill ei oo tajuukaan.
Klabbinjäljet painu kesäkuumaan asvalttiin.
Näin ikuistin mä itseni Näkinkujan maisemiin.
Ei duunarien skideill ollu fillareita,
ne braijas pitkin pimeit kellareita.
Ei skimboi ollu. Ei kelkkaa, skrinnareita,
mut oli vilt kliffoi kavereita.
Snögekinoksiin tehtiin linnoitukset,
siell snögekriguu braijas Sörkän kaverukset.
Kesät kulu Blobikassa uiden,
meggess pitskun kakaroiden muiden.
Plazan leffat tsiigattiin, jos saatiin markka.
Salaa livahdettiin ineen, kun vaksi ei ollu tarkka.
Krigu sitten hajoitti koko skidilauman.
Mut pantiin Ruotsin stogeen, sain ikuisen trauman.
Krigu loppu, sotakorvaukset bungattiin,
juurruttiin Sörkän asvalttiin.
Stadin luukkuja ei stadilaiset saanu – vaikka anoi.
Böndet täytti Stadin, näin siitä tuli Hesa, faija sanoi
.
Rantsu