Naantali, Suomen Venetsia on snadi, kliffa kesästadi. Sen keskiaikaisesta, Birgittalaisluostarin tornista, soitetaan kahdeksalta iltavesper trumpetilla, kolmeen suuntaan: pressalle, stadille, skönelle.
Ollaan sköne-reduillamme, monesti tsitanneet botskissa, tai rantsun tavernassa lysnaamassa sitä. Ennen se oli harras tapahtuma, kansa staijas ja lysnas ihan hiljaa. Nykyään porukka meukkaa kapakassa, skujaa bilikoilla ja modareilla, eivät malta olla puoltatoista minsaa hiljaa. Sen verran soitto kestää. Se saa mulla galsat väreet kulkemaan, kun Soi kunniaksi Luojan, Suvivirsi, tai Sun haltuus.
Me skiglattin varmaan yhdeksänä perättäisenä kesänä Unikeonpäiville Naantaliin. Päivää vietetään 27. heinäkuuta. 1987 kesänä me tultiin jo pari päivää aikaisemmin. Rantauduttiin Kailon saaren rantakaislikon kupeeseen. Pari päivää meni kliffasti nähtävyyksiä tsiigaillen, käytiin läpi mielenkiintoisimmat pikkuputiikit ja taidenäyttelyt. Käytiin saunomassa ja skruudattiin hyvin.
Unikeonpäivä olikin yhtä yhtä veneilijöiden (ja maakrapujen) juhlaa. Oli samba-kulkueita, puistoteatteri, katukauppiaita, markkinakojuja ja juhlivaa porukkaa kuin Rion karnevaaleissa. Botskeja laidast laitaan, upeita muskeliveneitä, joiden täkillä syyttömästi rikkaat siemailivat skumppaa ja muita jaloja drinkkejä, oli purkkareita ja snadei peräprutkuja. Ja joukossa tietysti Fiskari Merimirri. Botskeilla on toinen toistaan kliffempii nimiä. Minua sgriinatti nimi: Kolmas maailmansota, joka oli smoglattu tervatun snadin, puisen avo-fiskarin kylkeen. Sen kapu tais olla varsinainen humoristi. Aamuaktin – siis unikeon vesillelaskun jälkeen, kansa alkaa jo riekkuu ympäri rantsuu. Naamat loistaa kuin Naantalin mollikka sanotaan. Raflat ja terassit täyttyy ja julkimot näyttäytyy snygeissä purjehduskledjuissa. Sinä kesänä satama-altaaseen stikattiin Pentti-Oskari Kangas. Tilaisuuteen oli tuppautunu melkoinen joukko aamu-unista porukkaa. Stadista oli monta tuttuu purkkarii ja tuttuu, joiden kanssa tuli nostetuu maljat ja heitettyy läppää. Jengin joukossa meitä vastaan dallas kuuluisuuksiakin. Bongasin ainaki Kreivi Lindgrenin, Arto Noraksen ja uusnatsi, okkultisti, satanisti, Pekka Siitoinin kahden ison susikoiransa kanssa, täydessä SS-univormussa, pikkuviiksineen kaikkineen. Naama oli peruslukemilla, ei tietookaan Naantalin suuliksesta. Tää kundihan sai kyseenalaista mainetta SMP:läisenä, kirjapaino Kursiivin tuhopolttoon sekaantuneena kylähulluna. Siitoin on muistaakseni skrivannu jokusen kniigan ja tiettävästi julkaissu levyn: Nauravat natsit. Eipä oo tullu luetuks, eikä kuunnelluks. Ihmettelen, miten se sai dallaa sellaisena, Aatun reinkarnaationa, hurjien dogiensa kanssa. Niillä oli kyllä kuonokopat silti teki mieli ohittaa ne kaukaa.Tällä redulla ei jääty yöksi juhlimaan Naantaliin, vaan jätimme Armon laakson, Nådens dahlin, (Vallis gratiaen) taaksemme ja suuntasimme himaan päin. Viiden tunnin ajon jälkeen oltiin Fungskärissä. Saaressa ei silloin vielä ollu ensimmäistäkään huvilaa. Siinä oli aivan ihanteellinen poukama, johon oli kliffa jäädä naatiskelemaan(?). Ilma oli fantastinen, tuuli 3m/sek ja samppanja maistui. Oli edelleen tyyntä. Merimirri keinahteli hiljaa.
Tulliniemi ohitettiin puolilta päivin. Poikkesimme Hankoon ostoksille. Koska sää vaan jatkui niin huikaisevana, päätimme poiketa vielä Segelskärissä, joka on merikortilla yksi uloimmista saarista, Hangon ja Tammisaaren välillä, tuulella sinne ei oliskaan asiaa. Sen blumsterien loisto ei oo tästä maailmasta! Niin kaunista ei uskoisi näkevänsä, niin karussa mestassa.
Saaren snadin tiilisen, rapatun mökin, olivat merenkävijät byganneet sinne, kun ensteks olivat vahingoss brennannu sen entisen – veduista bygatun. Kämpäss on snadi kamina ja kerrossänky. Mökin vieraskirjan stooreja on kliffa pluggaa. Myös me ollaan skrivattu sinne. Snadilla pöydällä, fönsterin alla, oli herätyskello ja seinällä lappu jossa luki: Vedä kello! Tottahan me teimme sen , siellä se raksuttaa yksinäistä aikaa, kunnes seuraava jungmanni tulee ja vetää sen Junghanssin. Stuugaan voi vapaasti jäädä bunkkaamaan, jos noudattaa sen sääntöjä. Me goisattiin kaltsilla, ajan ergonomiseksi muovaamassa skrubussa, katseltiin kun aurinko laski ja nousi. Se oli ihan pakahduttavan ihanaa. Saaren länsipuolella on 25 m syvyydess joku puinen hylky. Kait jotkut käy siell dyykkaamassa – en tiedä. Ikivanha betoninen pooki, uhmaa tuulta ja myrskyä vielä tänä päivänä. Menkää tsiigaa joskus botskilla.Täält Segelskäristä me sit singrattiin seuraavana päivänä Sanppertunaan himaan saunomaan. Kliffaa jos jaksoit loppuun asti.
Rantsu