Kalevalan sbulit: Väinämöinen ja Ilmarinen on kumpikin tullu Pohjan Tyttii norkoomaan. Tytti kyseli Väisikin
botskista ja kuultuaan, ett botski on kunnoss – gimma puuttuu sano Väiskille, ettei se oikeestaan piittaa
koko skönest, eikä purkkareist, ku niis pitäis aina olla kenossa. Eli rukkaset tuli. Väiski funtsas itekseen , et
ois jo nuorena pitäny naida.
Ilmarinen joutu vielä, vaikka oli Sammon jo bygannu, kynsii kyypeltoo, fongaa karhu ja susi, eikä sekään
Louhelle viel riittäny. Onneks Tytti oli jo tsiigannu Seppoo sillä silmällä ja jeesas sitä noissa kaikissa
hommissa.
jatkuu:
Fogelinsa Seppo käski: ”Flygaas Tuonelan joelle,
sbulin jeddan fongaamahan , Louhen muijan mielifisun.”
Kokko, hulppee ilman lintu, läksi jeddaa tsiigaamahan,
yksi siipi foogun päällä, toinen pilven hattaralla,
jokea haravoi klabbit, kynnet kaapi kallioita.
Seppo haavilla hapuili, joen mustasta vedestä,
Vetehinen sieltä tsiigas, hoksas karjun siiven päällä.
otti fakkiin Ilmarisen, painoi päätä pinnan alle,
kohti mustia mutia. Tuli siihen suomuhauki,
iso jedda Tuonelasta, aiko skruudaa Ilmarisen.
Ei se ollu suuren suuri, eikä vallan pienen pieni,
leegot kuin haravan varret, kieli valtavan kokoinen,
syltä seitsemän selällä. Aikoi skruudata poloisen
syödä seppä Ilmarisen. Onneks Kokko ilman lintu,
tuli auttamaan ajoissa. Vaikkei ollu suuren suuri:
Monttu noin sata syliä, kynnet viikatteen teriä.
Huomas suuren suomuhauen, iski siihen kynsillänsä,
sinne suomujen sekahan. Sepon päästi leuoistansa,
dyykkas pohjan tuntumahan. Tyhjää saivat kotkan kynnet,
Vielä koitti toisen kerran. Iski klabbin hartioihin,
toisen klabbin kalliolle. Luiskahti kivestä kynsi,
jedda hatkahan livahti, sbulin linnun varpahista,
syvät haavat kylkiluilla, halkeamat hartioilla.
Kolmas kerta onnistuukin . siivet viuhahti fogelin,
öögat päässä leimahtivat, dyykkasi joesta jeddan,
alta foogujen syvien, viimeisellä kerrallansa,
nosti haukensa joesta. Kantoi kotka saalihinsa,
latvaaan lakkapääpetäjän, siellä maisteli makua,
viilsi auki jeddan vatsan, irti otti pään fisulta.
Suuttui silloin Ilmarinen: ”Voi v***u sua fogeli,
nyt tuli tupen rapinat, kun jeddan hyvän pilasit!”
Karkuun singrasi fogeli , ylös korkeelle flygasi,
istahti kuun sirpin päälle, katkesi nyt kuulta kaari,
mollikalta sirppileuka.
Niinpä seppä Ilmarinen, otti jeddan pään mukaansa,
anopille antaaksensa, sanoi päätä tarjotessa:
”Tästä saisit vahvan tuolin, snygin Pohjolan tupahan.”
Vielä jatkoi juttuansa: ”Kynsin kyisen pellon sulle,
suitsinu suden Manalan, karhun tuonu Tuonelasta,
fiskannu sen jättihauen. Joko irtoo gimma täältä?”
Louhi, muija Pohjolasta vihdoin päätti luovutella.
”Pitää mun kai antaa tytti, luovuttava lapsestani,
Ilmariselle sepälle, ikuiseksi puolisoksi,
kainaloiseksi kanaksi.
Rantsu