Meitsihän oppi ton lesaamisen ja skrivaamisen talentin, vasta Lapparin kansiksen ekalla luokalla. Kaveeraan, et vasta, siks, ku minnaan, et ainaski puolet mun luokkafrendeista, oli ominu nää bulit taidot jo niitten himassa. Sit kyl selvis, et ne oli ookannu niitten bulimpien systereiden ja broidien siivellä, ku ne himassa oli hinkuna jauhanu aakkosii ja rustannu kirjaimii, ku ne oli duunannu niitten himaläkejä. Mähän olin meidän katraan esikoinen.
Mut yllättävän spiidillä, meitsi sit kuiteski, väänsi haltuun nää jalot taidot. En konsa unohda, milloin tää snadi kundi valaistu ja hihkas, et heureka, meitsihän taitaaki bonjaa tän systeemin. Lesattiin skolessa kuvabökkerii, jossa staijas foto rotasta. Meitsi oli jo oppinu aakkoset ja ku oikein hikipinkona, tsiigasin sitä otosta ja sen vieressä olevia kirjaimia, ROT rot ja TA ta , eli ei helkkarissa, täähän oli toi ROT-TA.
Näin helvetin snadista, ohikiitävästä hetkestä, opnas tää lesaamisen upee maailma, snadille Lapparin kansiksen napaluokkalaiselle.
Mut, mites nää seiftimestan tsögaajat. Blukkasin, et ainaski 20 prossaa tästä jengistä, olis skrivaus- ja lesaustaidottomii. Funtsin vaan, et ainaski snadisti buli duuni, ku treenataan starttaa sen jengin opetus. Opetetaaks ekaks niille nää niitten oman kielen kirjaimet? Tai nää mun himalandian aakkoset?
Niin tai näin, helvetin buli ja tyyris savotta. En kyl kadehdi skäfästikään, näitä maikkoja, ku starttaa handlaa tätä historiallista kotouttamista näittenki perustaitojen suhteen. Et onnee vaan ja pitkää pinna teille.
Jaakko Koroma