Muistan kuulleeni tarinan Golemista, Prahan kummituksesta aivan lapsena, vanha
enoni, maailmaa nähnyt mies, osasi kertoa meille lapsille pelottavia tarinoita eri
maista. Yleensä hän aloitti sanomalla: – Tämä tarina on sitten totta.
Jostain syystä enoni tuli mieleen, istuessani kylmällä oluella, ravintola Oivassa
Kolmannella linjalla, joskus marras- joulukuussa 2002. En voinut olla kuulematta
kolmen miehen keskustelua, viereisessä pöydässä, sillä sen verran äänekkäästi, jo
ties kuinka monetta drinkkiään siemailevat, miehet juttelivat.
Höristin korviani kuullessani lauseenpätkän Kalleksi kutsutun miehen
kertomuksesta: – Kyll se oli Viku, slurkit oli löytäny sen hukkuneena Prahasta
– Älä helvetissä, Oide huudahti. – Milloin tää tapahtu?
– Onhan siit jo joku kuukaus. Silloin ku Prahas oli ne tulvat. – Vastas Kalle.
– Sen fikkasta oli löytyny, joku keramiikkaukkeli. Slurkit oli lähettäny sen,
himaosoitteeseen muiden kamojen ja sen kropan kanssa sen muijalle. Ne luuli, et se
oli joku tuliaislahja, suveniiri, vai miks niit sanotaan. Muija ei ollu tykänny siitä,
joten kun Viku slepattiin skrubuun, muija oli heittäny sen keramiikkapatsaan Vikun
arkun päälle.
Tuo keramiikkaukkeli, yhdistettynä Prahaan, sai minut muistelemaan tarinaa
Golemista. Mutta juttu pöydässä jatkui.
– Ku muija oli käyny tsiigaamas Vikuu, siell haudall, se hiffas , ett gravarin pääll oli
kasa multaa ja snadi hole! Joku oli tullu ylös, tai menny sisään siitä. Sen näkönen
hole siin oli!
– Hyi helvetti, sanoi Oide taas.
– Kontiainen. Arveli Veka niminen mies.
– Se oli soittanu siit kälylleen, ja kertonu melkein hysteerisenä, ett se oli himaan
tullessaan hitannu sen keramiikkapatsaan fikkastaan. Sen, jonka se oli heittäny
Vikun arkulle! Eukko oli inhoten stikannu patsaan pöydälle palasiks..Sanonu vielä
kälylle, ett se skagaa niin helvetisti. Viimeks se oli kuiskannu puhelimeen, ett täss on
jotain luonnotonta.
Heleniuksen Jaska oli käyny viemäss sille blumstereita, valkosii ruusui niinku,
surunvalitteluks. Oli soittanu ovikelloo, muija tuli dörtsille mustissaan. Outoo oli, ett
sill oli ollu suruhuntu naamallaan.
— No voi helvetti, eihän niitä enää käytetä, tokas Oide.
– Anna ny mun sprookaa tää loppuun, pyytää Kalle.
– Kun Jaska oli tyrkänny ne valkoset ruusut sille , nii se muija oli saanu kauheen
raivarin, se repii niist ruusuist kaikki terälehdet ja heitti ne ilmaan ja häipy!
— Häipy! häipy minne? Kysy Veka . .
– Vitustako mä sen tiedän, sano Kalle. Se oli vaan häipyny, singrannu, poistunu
näkökentästä. Tosi outoo.
Jaska oli hiffannu siin pöydäll snadii keramiika palasii, siin oli ollu silmä, helvetin
sbulisieraiminen klyyvari ja kappale naamaa, suu, ja leegot ku huolimattoman halot
kellaris. Se nappas ne siit pöydält enempii funtsimatta ja luudas himaansa
Mitä hiittoo se niillä teki, kysy Oide ja Veka yhteen ääneen.
Tehän minnaatte, jatko Kalle, ett mull on tapana kerätä vanhoi suossa maatuneita
kannon kappaleita ja muuta puuroinaa. Jaska stikkas ne rojut mulle, kun se kerto
käynnistään. Sano, ett tee noist jotain, vaikka Vikun muistoks.
– Mä sain inspiksen jätkät! Funtsasin et niist keramiikan kappaleist sais jonkinlaisen
pärstän aikaseks, jos yhdistäis ne vanhaan veduun. Sit mä duunasin sitä ja otin
snadeja samalla, se yks ööga näytti seuraavan mun tekemisii, Kalle naurahti.
Yks kaks mä hogasin, ett sill oli joku papru montussa, kielen päällä, leegojen
takana, mä kaivoin sen ulos ja tietteks? Siell oli ruttunen papru, jos luki: ollut.
– Mitä helvettii se merkkaa!? Ollut, ollut olemassa, ollut kännissä, ollut Prahassa?
Irvi Oide.
– Sitä mäkin funtsasin. Kääntelin ja tsiigailin, sit mä hogasin, ett siit oli pyyhitty kaks
kirjainta edestä pois. Mitä siin ois voinu lukee, mä en keksiny muuta ku: kuollut ja
nuollut. – Siis: OLLUT olemassa, tai KUOLLUT, siis delannu, tai on vieläkin olemassa?
Milloin ja kuka, lapun oli skrivannu? Viku on ollut ja nyt kuollut. Ei se oo tota
ainakaan skrivannu.
Entä jos se oli alunperin tarkoittanutkin NUOLLUT. Patsaan suusta tuli kieli, lappu oli
sen päällä, leegojen takana. Mitä se tahtoi nuolla?
Tällaisia miehet pohtivat siinä istuessaan ja drinkkilasi toisensa perää tyhjeni. Miehet
puistelivat päätään, kukaan ei keksinyt lapun arvoitusta.
Minä muistin, enon kertoneen, että Golemillakin oli ollut lappu suussa. Siinä oli
lukenut hebreaksi: emet/met, joka merkitsi: elossa/ kuollut.
Ihokarvani nousivat pystyyn. Mietin tuota yhteyttä. Onko todella olemassa jotain
yliluonnollista? Voisiko kyseessä olla vanha epäihminen, piinattu sielu: Golem?
Oliko se tullut tänne Vikun maallisen tomun mukana. Miten se oli kaivautunut
haudasta? Kuinka se oli päätynyt Vikun vaimon taskuun. Vai oliko se Jaskan näkemä,
musta harsoinen nainen, edes ollut Vikun vaimo?
Siellä samalla Vysehradin hautausmaalla Prahassa, oli Golemin lisäksi kummitellut
monia muitakin haamuja. Mustiin pukeutunut nainen – näin muistelin – ripotteli
valkoisia ruusunlehtiä kylväen kuolemaa. Oliko sekin tullut Golemin, jos se
ylipäätään oli Golem, mukana tänne Suomeen?
Miehet naapuripöydässä tekivät lähtöä. Kalle otti taskustaan vielä puhelimen ja
selasi kuvia. Kysy sitten miehiltä, näyttäen kuvaa.
.- Tsiigatkaa, eiks oo aika mörkin näkönen jätkä? Tulkaa hetkeks viel meille tsittaa,
niin näätte sen ihan livenä. Mull on snadisti brenkkuu ja kokista jääskopess.
Hälisten miehet poistuivat kapakasta ja minäkin katsoin kelloa ja totesin olevan jo
nukkumaanmenoaika.
Yöllä näin painajaisia, olin eksyksissä Vysehradin linnan hautausmaalla, en löytänyt
tietä pois sieltä. Puikkelehdin hautojen välissä. Tuuli pöllytti valkoisia ruusunlehtiä,
ja oli näkevinäni liekkiä syöksevän hevosen ravaavan pääkäytävällä , Vikun vaimo
selässään. Tuuli kantoi korviini kuiskauksen: jotain outuoa, jotain outoa
Koitin piiloutua ison hautapaaden taakse, mutta silloin haudasta nousi käsi, joka
tavoitteli jalkaani.
Heräsin hikisenä ja väsyneenä. Raahustin keittiöön, hain sanomalehden, avasin
radion ja panin kahvin tippumaan. Selailin lehteä, lukematta sitä sen tarkemmin, uni
pyöri mielessäni vieläkin, kunnes pieni juttu kiinnitti huomiotani.
Outo kuolema Kalliossa
Eilen, eräästä huoneistosta, Kallion kaupunginosassa, oli kuultu kovaa huutoa ja
meteliä. Naapurit olivat soittaneet poliisit paikalle. Poliisien ehdittyä perille,
huoneistossa oli jo hiljaista. Poliisit joutuivat murtautumaan sisälle. Huoneistosta
löytyi kolme veristä miestä, raa´asti surmattuna. Murha-aseita ei löydetty. Eikä
merkkejä neljännen henkilön olemassaolosta näkynyt, outoa oli se, että oven
varmuusketju oli päällä. Yhden uhrin suusta oli löytynyt paperilappu, jossa luki
kuollut. Muuten poliisi on vaitonainen murhatavoista.
Anja Rantamäki