Treenaan lykkää koko hela jengille uskoo ja toivoo lämpimästä tällaisella snadilla skidiajan muistelolla.

Se oli yks kesisaamu, ku pikkukundina hiffasin yhen vanhan jäbän metskillä Paskajanlahden (Taivallahden) laiturilla Tölikässä. Laahasin itteni sit pikkuhiljaa, skäfästi ujona, tän metskaajan lähelle. En oikeen jänänny udella, et onks fisuu tullu. Tää jäbä kyl ihan varmallaki hiffas meitsin. Tsittasin kaijan reunalle. Joskus on kliffaa vaan olla.

Tää vanha kundi väijy skarppina ja hievahtamatta sen metskin kohoo. Venas varmalla ees snadii tärppii. Toi meriheinän styrkka ja snadisti ällö döfis leiju ilmassa. Tsirra ulvo, ku se roudas jotain glesaa Mekluu pitkin Mariaan. Suulis lykkäs södee pehmeetä aamulämpöö. Meitsi vaihto varovasti asentoo.

Tää metskaaja sit yhtäkkii, lyftaamatta sen tiirailua kohosta bamlas, et kloppi hei, jos sä lähtisit skiglaan tästä rantsusta, niin sulla ois mahikset laskee laituriin vaikka Kiinassa.

Meitsi nyökkäs varovasti. Se oliki sit siinä. Tää riitti. Ei tarttenu bamlaa mitään muuta. Jäbä jatko metskaamista. Meitsi sit nousi hissukseen ja lähti dallaan kohti Hietsun rantsuu, jos mun kafruja jo vaik näkyis siellä. En konsa unohda tätä snadii hetkee siellä tän vanhan jäbän meggessä. Eiks jehna.

Paskalaituri staijas aikanaan näillä main. Hietsu oli mun yks rakkaimpia mestoja. Ja on vieläki.

Teksti ja kuvat: Jaakko Koroma