Kuva: Rantsu
Taas läks Lemppari kriguhun, kanssa Tiera kaiffarinsa,
Pohjan Louhen kartanolle, vaatimaan sitä tilille,
tehdystä tuhopoltosta, himamestan brennailusta.
Louhi aanaili jotakin, pahan arvasi tulevan.
Käski Pakkasen purevan, jäädyttämään jäisen kannen,
koko miehistön samalla. Etteivät pääsisi perille,
ehtis Pohjolan pihalle. Pakkanen frysiksen skloddi
lähti jäätämään sköneä, kuuran kylvi mennessänsä
lehdettömiks puut puhalsi. Umpijäähän Pohjanlahden,
jäihin purkkarin lukitsi.
Alko nyt frysata handut, sinistyä kylmät kynnet,
varpaat pläägissä palella. Päreet brennas Lemminkäisen,
herneet klyyvariin katosi. Nosti notskiin pakkasboitsun.
sitä handuillaan piteli. Sanoi sille raivoissansa:
”Kylmä suot, pakasta puustot, frysaa maita, soita kylmä,
palelluta skutsin puutkin, kovat kosket jäädyttele,
kalliot kovat pakasta.
Älä ihmisten ihoa, jäädyttele ihmislasta
Tsennaan surkean sukusi, synnyit Pohjolan perillä.
Kyy on mutsisi katala, synnytti pahantapaisen.
Kesät suossa sinnittelit, rakentelit routaa talvet,
lehdettömiks puut puhalsit.
Nytkö leuhkaksi rupesit, aloit jäätää klabbejani,
pakastella handujani? Ei se vaan sovi minulle,
paan sut Hiiden hiillokselle, Lemmon bastun kiukahalle.
Jos ei taikani tehoa, määrään sut kesän kotihin
sielt et selviä ikinä, ikuisesta paahtehesta!”
Silloin Pakkanen pelästy, vannoi muuttavan tapansa,
lyötiin handu handun päälle, ettei Pakkanen purisi,
Ahti uhkailis tulella.
Ahti jätti botskin jäälle, lähti dallaamaan edellä,
Tiera peesasi perässä, dallailtuaan jonkun päivän,
Nälkäniemelle tulivat, safkaa froogasvat snadisti,
reissumiehille jotakin?
Vaan ei skruudista herunu, Nälkäniemen kartanosta.
Sanoi lieto Lemminkäinen: ”Brennaa eldis, paska linna,
tärvele talo tulella!” Sanoi kaunis Kaukomieli:
”Kuule Tiera kaiffarini, nyt en tsennaa maisemia,
ollaan jossain jordainissa.” Tiera vastasi skagaten:
”Delaamanko tultiin tänne,hevon kuuseen kuolemahan?”
Tultiin ensteks kosto mieless, sittei päästy flaidaamahan,
tultiin korpeen kuolemahan.Öögat korpit kaivelevat,
divaa ilvekset bludemme, karhut luita rouskuttavat!
Eikä mutsi mistään tiedä, minne skloddit on kadonnu.”
Sanoi siihen Lemminkäinen: ”Minnaatkos kun braijailimme,,
käytiin kimpassa kylillä, friidut tsiigaili peräämme.
Nyt braijaat blosiksen kanssa. Muistaks himmelin sinisen,
nyt on harmahan värinen, lumikuuron haalistama.
Mutt ei anneta periksi, antauduta taian alle!
Käännän loitsut Pohjan noitain, takaisin omaan sukuunsa.
Ei ole minun isäni, noitujia nöyristelly.
Se pyysi Ukon apua, sitä koklaan nyt minäkin:
”Varjele vakainen Luoja, kaitse kaunoinen Jumala,
auta armokourallasi, väkevällä vallallasi.
Ole ainaisna apuna, vakaisena vartijana,
ettei poika pois tulisi, emon tuoma erkanisi,
Luojan luomalta ladulta, Jumalan sukeamalta.”
Näin teki huolista hevosen, mustan ruunan murheistansa,
Hyppäs hestikan selälle, Tiera tsittas lautasille.
Pääsi miehet ahdingosta, karseasta seikkailusta,
terveinä omaan himaansa.
Tähän stooriin pisteen pistän, laulun lieto Lemminkäisest.
Rantsu Rantamäki
