Piirros: Marja Blomster
Mä oli noi 9 v., ku tää tapahtu 1950-luvul. Kesis alko ja Stadikan kentsulle tuli sirkus. Me lähdettii
mun frendin kans moikkaa sirkusheppoi, aasei ja muulei. Mut niide vieree oliki raapustettu lappu:
”Varokee elukat suattavat purroo”. Just, ku me pällisteltii kaukaa niit äkäsii elukoit, nii siihen dallas
yks sbuli gubbe, joka froogas meilt:
– Ossooks tytöt kuorii pottuloit? Vähä me tsiigattii toisii, mut nyökyteltii ikäänku jooota.
– No, tulekee sit miu mukkaa, sano gubbe. Me lampsittii sen peräs kirkkkaan keltaisen
sirkusvaunun luo. Siin punaisen dörtsin kohdal mä funtsin, et onks tää sellane namusetä, jost
mutsit varottelee? Sit mä bonjasin heti, et potut ei oo namuja ja et mua ei houkutella potuil
mihkää, eikä kukaan ollu ees varotellu pottusedist.
Siel inessä me hiffattii, et se vaunu oliki sen gubben hima. Siel oli heteka ja snadi pöytä fönärin
edes ja naulas roikku riemunkirjavii pellekledjui. Pöydäl oli klommone, harmaa, peltivati, jos oli
posketon vuori pottui. Gubbe stikkas meille skegget handuihi ja sano:
– Kuorikee työ nuo, ku kerran ossootte, mie ku en ossoo.
Me kuorittiin pottuvuorta sen ajan ohutkuorintamenetelmäl, koska sillo oli viel Talvisodan
safkansäästödirektiivi voimas: safkaa ei saa skipata veke milliäkää. Me skriinattii, et tää on iha
pellehommaa, ku toi gubbe sittaa suulikses ja bladaa sanomii ja me duunataa safkaa jolleki
sirkuslössille. Sit ku se, hirveen hidas, ohutkuorintapottusirkus oli ohi, nii pellegubbe halas meitä ja
kiitteli:
– On se mukavoo, ku tiäl Helsinkis, on näi kivvoi tyttölöit.
Me ei saatu ees tikettei sirkuksee, mut me, ”tyttölöt”, oltiin ilosii, ku me voitii tsiigaa niit kiukkusii
sirkuselukoit kaukaa ja treffattii iha ehta sirkuspelle nii lähelt.
Marja Blomster