Suomalaisuus ei ole syy nöyristelyyn, muttei myöskään erityiseen ylpeyteen

Suomi100-juhlavuosi on käynnissä. Merkkivuosi on näkynyt runsaana kulttuuritarjontana, uusina

brändituotteina, tapahtumina ja juhlapuheina. Mikäli perinteisiin voi luottaa, nähdään vuoden

loppupuolella palstatolkulla muisteluita sodista, hyvinvointivaltion rakentamisesta ja suomalaisen kansan

urhoollisuudesta. Näitä tarvitaan muistuttamaan nykysukupolvia yhteiskunnan eri vaiheista, mutta samalla

suomalaisuuden hehkuttaminen on tervettä asettaa mittasuhteisiin.

Suomessa ei ole mitään erityistä. Sen tiedostaminen tekee jokaiselle meistä hyvää. Olemme kansakuntana

yksi muiden joukossa, eikä kansanluonteemme ole erityinen tai ansiokas. Samalla se ei ole myöskään huono

tai muita heikompi.

Me suomalaiset emme ole erityisen hiljaisia tai ujoja. Emme poikkeuksellisen sisukkaita, emme rohkeita,

emmekä ahkeria. Kaikkia näitä piirteitä löytyy muualtakin, eri alueilta, ympäri maailmaa.

Mitä Suomi sitten on? Suomi on pohjoinen maa, jota asuttaa vauras ja koulutettu kansa. Tässäkään ei ole

mitään erityistä, ei ainutkertaista, eikä se anna syytä ylemmyydentunteeseen toisia kohtaan. Myöskään

suomalainen hyvinvointivaltio tai sukupuolten välinen tasa-arvo eivät anna perustetta loputtomaan

ylpeyteen. Eri maissa ja erilaisilla hallinnollisilla alueilla on kehitetty omanlaisiaan malleja. On tehty rohkeita

ja päämäärätietoisia kokeiluja, jotka ovat tarjonneet ratkaisuja siihen, mihin Suomessakin on pyritty. On

onnistuttu ja epäonnistuttu, niin meillä kuin muualla.

Evakot, vaikeat ilmasto-olosuhteet, puhumattomuuden kulttuuri ja huono musiikkimaku – kaikkea tätä

koetaan myös maailman toisella laidalla. Asuminen on kallista muissakin kaupungeissa, tuloeroja on ja

ihmiset juovat liikaa. Myöskään sotasaavutukset eivät nosta Suomea ainutkertaiseen asemaan. Pienten

valtioiden lähihistoria pitää sisällään kertomuksia valloittajien uhasta, rohkeista ponnistuksista ja

uhrautuvista sotajoukoista. Sisukkuutta osoittavia sankaritarinoita saadaan muistella ympäri maailmaa.

Jokaisen meidän kansalaisuus on pitkälti sattumaa ja vain pieni osa siitä, mikä määrittää meidät meidän

kaltaisiksi. Ei ole yhtenäistä Suomea, eikä yhdenlaista suomalaisuutta. Ei myöskään mitään niin

ainutkertaista, jonka nimissä kannattaisi nostaa itseään muiden yläpuolelle.

Medialla, mielipidevaikuttajilla ja meillä tavallisilla ihmisillä on vastuu satavuotiaan Suomen seuraavasta

sadasta vuodesta. Aikana, jona kansallisromantiikka saa muuntohuumeen piirteitä – siitä haetaan lyhyitä

kiksejä ja kokemuksia, jotka eivät ole todellisia, on tarpeellista asettaa sen ilmiöt totuudenmukaiseen

mittakaavaan. Me suomalaiset olemme kopioineet monta asiaa muualta. Olemme omaksuneet toisten

tapoja, valintoja ja luottaneet toisiin. Siitä on seurannut hyvää: olemme päätyneet valitsemaan hyväksi

todettuja toimintamuotoja, pään seinään hakkaamisen sijaan. Yhteistyö onkin yksi keskeinen syy, miksi

Suomi on tänään hyvä paikka elää.

Suomen 100-vuotisjuhlavuoden tärkeimpiä oppeja voisikin olla: voimme oppia toisiltamme paljon.

Oppimista ja ajatusten jakamista ei rajaa ihonsävy, uskonto tai äidinkieli. Sitä ei myöskään rajaa

kansalaisuus, mikä on lopulta vain peräkkäisiä, paperille painettuja kirjaimia. Se ei rajaa ihmisiä meihin ja

heihin, kunhan vain päätämme niin.

Teksti: Sara Salomaa

Kategoria(t): Arkisto. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *