Köllöttelin koronan tyhjentämässä stogessa snadissa horroksessa Tikkurilasta melkein Toijalaan asti. Sää oli marraskuisen harmaa. Lumettomilla pelloilla jökötti valkoiseen muoviin käärittyjä heinäpaaluja. Meidän feissimme oli kääritty valkoiseen kuitumaskiin. Vaunuosastomme viidestä matkustajasta yksi poistui Toijalan risteysasemalla. Radan oikealla puolella seisoi vanha, punavalkoinen dieseljuhta. Vuonna 1962 Valmetilla valmistettu Vempu/Rysky oli uurastanut vuosikymmeniä ratapihojen vaihtoveturina. Stogemme jatkoi matkaa. Ohitimme veturimuseon.
Omaishoitajina meille lohkeaa vähän liksaa ja kolme yötä kuussa arskavapaata. Suomessa elää 47 500 sopimusomaishoitajaa. He ovat tehneet sopimuksen omaishoidosta kotikuntansa kanssa. Suomen omaishoidon verkosto määrittelee omaishoitajaksi henkilön, joka pitää huolta perheenjäsenestään tai muusta läheisestään, joka sairaudesta, vammaisuudesta tai muusta erityisestä hoivan tarpeesta johtuen ei selviydy arjestaan omatoimisesti.
Pomppasin vaimoni kanssa stogesta pois Nääsvillessä. Steissin kuppila toimi entisessä mestassaan. Edellisestä käyntikerrasta oli venähtänyt jo 31 vuotta. Lähdimme dallaamaan Hämeenkatua pitkin kohti Keskustoria. Pohjoismaiden suurimman sisämaakaupungin päästriitin keskelle oli duunattu kahdet sporakiskot ja joukko raitsikkapysäkkejä. Olin tsiigannut Stadin ulkopuolella jo Turussa 1960-luvulla kaupungin ruskeakeltaisten skurujen menoa. Nyssen kaveri – Tampereen ratikka – skujaa 15.11.2020 ekan kerran Hämeenkadulla ja Pirkankadulla ja suhaisi aina Pyynikintorin päättärille asti. Tykkään itse kovasti sporista. Olin opiskeluaikoina huoltamassa niitä kesäduunina 1970-luvulla Stadin Koskelan varikolla. Teräksen mahassa, rattikariaan ruhossa kontaktorit naksuivat, nivelsporan tyristorit ohjasivat ujeltavia sähkömosia.
Kävin 1960-luvulla broidieni kanssa lukuisia kertoja Lehdon Nipan luotsaaman Tampereen Voimailijoiden järjestämissä poikapainikisoissa Mansessa. Voitin ensimmäisen poikien vapaapainin Suomen mestaruuteni v. 1971 viisikymmentäkuusikiloisten sarjassa Tampereella pidetyissä Nuorten suurkisoissa. Kisastogessa oli puuvaunut. Painidumarit Ratinan stadikalla eivät oikein diganneet pitkästä fledastani ja kukkasin koristelluista painitossuistani. Molskilla kamppasin kuitenkin kaikki pohjalaiset, manselaiset, heinolalaiset ja muutkin vastustajani. Bailasin voittoani puuhelmet kaulassa stadilaisten brotausfrendieni kanssa Mansen keskustassa. Dokattiin unkarilaista Pusta Rose -viiniä. Noissa skaboissa Stadiin lohkesi useita voittoja ja muita mitskuja.
Pronssipirkkalalaiset – eränkävijä, kauppias, Suomen neito ja veronkantaja – värjöttelivät Hämeensillalla Tammerkosken koleudessa. Laskeuduimme Hämeenkadulta Koskipuistoon. Käppäilimme Tammerkosken rantsua pitkin kohti Vapriikkia. Vesiväylän toisella puolella stondasi vanhan tehdaskaupungin ylväitä, tiilisiä teollisuusrakennuksia ja savupiippuja. Tammerkosken varrella seisoo neljä vesivoimalaitosta. Keskiputouksen funkisvoimalaitos putouksineen on suojeltu rakennuskokonaisuus.
Kävimme skruudaamassa entisessä pellavatehtaassa sijaitsevassa ravintola Tampellassa hirvenlihapalleroita, pottumuusin, uunissa paistettujen juuresten ja punkkusoosin kera. Gutaa kamista! Mallaskin valui ongelmitta lutkusta alas.
Pistäydyimme Vapriikkiin tsiigaamaan mm. Pirkanmaan luontoa, elämää Ostiassa, Finlaysonin rättejä ja historiaa, viestintävehkeiden kehitystä, kauniita stenu- ja fossiilikokoelmia sekä vaikuttavaa Tampere 1918 -näyttelyä.
”Huhtikuun 6. päivän aamuna vuonna 1918 Tampere oli täynnä savuavia raunioita ja kaduilla lojuvia ruumiita. Kaksi tuhatta ihmistä oli saanut surmansa. Sota vaati lisää uhreja kaupungin valtausta seuranneissa rankaisutoimissa ja vankileireillä. Tapahtumat olivat suuri tragedia, johon sisältyi taistelevien osapuolien ja siviilien urhoollisuutta, kärsimystä ja kostonhimoa.
Tampere oli Suomen sisällissodan merkittävin kaupunki. Punaiset pyrkivät puolustamaan kaupunkiaan viimeiseen saakka, ja valkoiset halusivat vallata sen saavuttaakseen sodan ratkaisevan voiton. 30 000 sotilaan kamppailu on yhä Pohjoismaiden suurin kaupunkitaistelu.”
Mansen kuppiloissa ja kauppahallissa vallitsi lungi fiilis. Jengi otti iisisti eikä niuhottanut. Slumppasin hallin fläsätiskiltä himaan viemisiksi Tapolan mustaatsieguraa ja pullapuodista kiviuunissa paistettua ruisleipää. Vanhempi manselainen starba tsittasi hallin oven suussa ja lipitti paprupussiin jemmattua lonkeroa. Se tsiigaili ittekseen elämänmenoa. Gubbe oli joutunut palaamaan Härmään Aurinkorannikolta koronan takia. Muistelimme, kuinka kliffaa oli dokata Malaga Pajarete -viiniä pienistä laseista Malagan keskustassa valkotakkisten setien kuppilassa, kun röökinkin sai vielä stumpata vapaasti maapohjalattiaan.
Matti Laitinen
14.11.2020