Jaakko Lyytikäinen
Perjantai-ilta Juvalla Etelä-Savossa. Olemme serkkupoikien kanssa nakkikioskilla, kun nuorisojengi lähestyy pussikaljat kilisten.
”Tuolla mennee ne hesalaispellet!”
Teen pikalaskelmat miesalivoimasta ja juvalaismachojen humalatilasta. Nyt emme ala todistella kesäjuvalaisten kotiseuturakkautta. ”Juostaan.”
Tällä viikolla on juhlittu sitä, että suomesta tuli 150 vuotta sitten virallinen kieli. Jo satoja vuosia ennen Aleksanteri II:n kieliasetusta kukoisti kansan puhekieli, suomen rikas murrekulttuuri.
Ja se voi leveästi. Suomessa ihmisen ei onneksi tarvitse kuohia kielestään murreilmaisuja kuten ankarammissa luokkayhteiskunnissa.
Paitsi jos on kotoisin Helsingistä.
Keväällä julkaistiin muhkea opus, 666-sivuinen Suomen murrekirja, jossa käsitellään kattavasti suomen murteet alueittain. Kirjan lisäksi Kotimaisten kielten keskuksen Kotuksen verkkosivuilla on ääninäytteet melkein viidestäsadasta paikallismurteesta. Mutta yksi puuttuu.
Kysyin Erkki Lyytikäiseltä, yhdeltä Suomen murrekirjan toimittajista, miksi Stadin slangi ei ole mukana.
”Slangi ja murteet eivät ole samalla viivalla, koska kyse ei ole samasta ilmiöstä. Helsingin slangi noudattaa yleiskielen lause- ja muoto-oppia. Vain sanasto määrittää sitä”, Lyytikäinen kertoi.
Väitin kieligurulle vastaan. Helsingissä kasvaneille slangi on se paikallinen puhekieli, oma murre, jota uudet sukupolvet jalostavat keksimällä uusia sanoja ja ilmaisuja.
Moni stadilaisurpo on nolannut itsensä maakuntien tanssilavoilla bamlaamalla slangia ja holaamalla gimuleita. Mutta miksi meidän pitää hävetä omaa puhetapaamme muutaman urpon tähden?
Itse olen opetellut kielikameleontiksi. Kesä-Suomessa liikkuessani viritän puheenparteni kulloisenkin murrealueen mukaiseksi. Savon murre, turkkulainen nuotti, pohjoispohjalaiset kaksoiskonsonantit – kaikki sujuvat tarvittaessa. Mielistelemällä välttää nakkikioskikonfliktit.
Yritän silti sinnikkäästi opettaa lapsilleni slangia. Riemastuin, kun kuulin parivuotiaasta turkulaisesta, jonka helsinkiläissyntyinen isä opettaa tyttärelleen slangia. Kun tyttö näki kadulla hevosenjätökset, hän tokaisi: ”Jäätävä skeida.”
Juvan yössä pääsimme karkuun, vaikka Matti-serkulta putosi kenkä kesken takaa-ajon. Kun huohotimme sukutilan pihassa, kiltein pussikaljoittelija palautti kengän: ”Ee ne pahalla.”
Mutta ee ne hyvälläkään. Böndet.
Jaakko Lyytinen jaakko.lyytinen@hs.fi
Kirjoittaja on HS:n kulttuuritoimituksen esimies.
Helsingin Sanomat 4.8.16
