Hyppyrimäki eli ”Skvettamäki / Svettämäki / Hydda / Hynde / Hyndä” näillä nimillä hyppyrimäistä puhuttiin Stadissa. Suurin hyppyrimäkien rakennusaika sijoittuu heti sotien jälkeen vuosien 1945-1948 välille. Puurakenteisia hyppyrimäkiä oli noin 15 kpl eri puolilla Stadia 1920-60 -luvulla. Stadin Hyddamäki-kulttuuri oli pitkään vireämpää kuin missään muualla Suomessa. Hyppyrimäet Stadissa purettiin pois joskus 60-70-luvun vaihteessa turvallisuussyistä. Hyddat olivat kaikki melkein samankokoisia. Ylämäissä yleisin laskuosuus oli noin 15-25 m, hyppyrinokan ”svettan” korkeus noin 1 m, poikkeus oli Monsesin mäki jossa vaan 20-30 cm svetta ja alamäet näissä yleisimmin 20-26 metrisiä, paitsi Larussa sekä Hertsikassa missä oli Stadin bulein Hydda.
Stadin piirikisoja
Näitä piirikisoja järjestivät Stadissa Helsingin Hiihtäjät, Helsingin Työväen Hiihtäjät, Helsingin Toverit sekä Huopalahden Hurjat. Kundit kiertelivät näiden järjestämissä kisoissa ympäri Stadia 50-60 -luvuilla. Sarjat olivat näissä Hydda skaboissa alle 16 v, 14 v ja alle 12 v. Aikuisia näihin pikku hyddaan ei laskettu ollenkaan turvallisuussyistä. Esimerkiksi: Haagan Hyddalla järjestettiin Huopalahden Hurjien jäsenten välisiä mäkikisoja ja hyddalla oli parhaimmillaan 50 osallistujaa 60-luvulla. Huopalahden Hurjien toimesta järjestettiin myös avoimia Stadin iltakisoja, joissa oli kundeja parhaimmillaan yli 100 ympäri Stadia. Hyndilla oli Stadin vetämät valot, joka mahdollisti näiden iltakisojen pidon. Jollain luottokundilla oli aina snyklat että pääsi duunaa flyysikset päälle sekä pois kun Stadi ei niitä halunnut itse hoitaa. Oli Stadissa 60-luvulla svettaamassa yks tosi hyvä friidukin näissä kisoissa, Johanssonin Grisse Ruskikselta.
Tuomo ”Laani” Vartiainen, Haagan hydda 1958.
Kuva: Vartiainen
Kundeista mainittakoon lapsuuden ystäväni Tuomo ”Laani” Vartiainen, jolla oli Stadin kisoista monta mäkimitskua plakkarissa. Hän on Timo ”Ruide” Vartiaisen broidi joka myös kierteli kisoja. Ruide paremmin tsennataan kneggailun piireistä. Mäkiskimbat olivat puusta sekä reunat oli hikkoria. Yleisin mäkiskimbojen väri oli viininpunainen tai sininen ja pohjissa oli kolmet spoorit, sekä yleisin merkki taisi olla Karhu. Mäkiasut olivat sininen villapusero ja siinä oli valkoinen V-kaulus sekä pipot päässä. Piti joskus myös ”Kankkostella” eli hypyn jälkeen pipo duunattiin edestä melkein silmille kun tsiigattiin pisteitä hypystä. Paljon hypättiin myös näistä Hyndistä ”lättäreillä”, jotka tehtiin brakanneista skimboista. Kundit myös joskus duunas ylämäkeen kaksi latua vierekkäin ja skvettas käsi kädessä sekä yhdellä skimballa piti kokeilla kaatumatta.
Stadilaista mäenlaskuhistoriaa
Katajanokka, ”Skattan Skvettamäki”. Suomessa ensimmäiset mäenlaskukilpailut pidettiin Katajanokan kalliolla 9. maaliskuuta 1899. Skvettamäki oli Katajanokan pohjoispuolella. Järjestäjänä toimi Helsingin Sporttiklubi ja kilpailut voitti Helsingissä asunut norjalainen insinööri Christian Nielsen. Katajanokalla, jossa 4 jalkaa korkeasta hyppyristä kantoi pisin hyppy kokonaista 5,8 m. Hyppyri oli vähän toista metriä korkea eikä siitä monikaan selvinnyt kaatumatta. Pisteitä ei jaettu vaan markkoja: 30 mk, 20 mk ja kolmas 10 mk. Kundien sarjassa tulokset olivat 20, 17 ja 5 mk. Siis todella fyrkkaa. Siihen aikaan parhaimmat tulokset sai kun pysyi pystyssä ja horjahteli vähiten.
Alppila, ”Alppilan skvettamäki”. Suomen ensimmäiset piirustusten mukaan rakennetut hyppyrimäet rakennettiin vuonna 1905 Helsingin Alppilaan ja Kajaaniin. Vuonna 1906 Alppilassa järjestettyjä kansainvälisiä kilpailuja hallitsivat norjalaiset. Alppilan mäki purettiin pois ennen krigua ja sen skvetta oli tehty lohkotuista stemuista. Alppilassa tämä svettämäki oli Alppilan jortsulavan pohjoispuolella olevalla bärtsillä ja siitä hypättiin pohjoiseen päin. Alppilan skvettamäen mäkiennätyksen mainitaan olleen jopa 35 m paikkeilla ja toisaalla puhutaan vaan 25-metristä.
Alppila, ”pikku-Alppis”. Alppilassa oli toinenkin pienempi mäki Linnanmäen Vesilinnan kallioilla jonka alamäki päättyi kadulle. Tämä mäki rakennettiin jo 1902 ja maksimi hyppy kantoi 12,5 m. Tämä taisi olla kundien oma tekemä svettamäki. ja siinä oli snadi svetta
Kruununhaka, ”Krunikan skvettamäki”. Pitkänsillan lähellä olevilla kallioilla oli svettamäki ja siinä jopa 2 m 44 cm korkea svetta.
Korkeasaari, ”Hökkan Skvetta”.
Kallio, ”Hesarin Svettämäki”. Mäki oli Helsinginkadun 34:n kohdalla ja laskeutui nykyisin Tauno Palon puistona tunnettuun notkelmaan. Stadin rakentama puinen lähtötorni oli Alppikadun pohjoispuolella ja tästä mäestä hypyt kantautuivat johonkin 15 m. Snuju siitä suuntautui pohjoiseen.
Herttoniemi, ”Hertsikan 50m Hydda”. Se oli Stadin suurin ja paras Hydda jossa pidettiin paljon skaboja. Herttoniemen mäki oli jo rakennettu 1930-luvulla ja hypyt olivat pisimmillään noin 50 m, ennätys taisi olla 52 m. Herttoniemessä myös aikoinaan nähtiin hyppäämässä Elis Ask, joka paremmin tunnetaan Suomessa nyrkkeilijänä, kevyen sarjan Euroopan mestarina 1951.
Herttoniemi, ”pikku Hydda” Tämä oli ison mäen pohjoispuolella ja slalommäen vieressä.
Lauttasaari, ”Larun 32 m Hydda”. Tämä oli Lauttasaaren urheilupuiston luoteisreunassa, hypyt laskeutuivat urheilukentälle.
Meilahti, ”Meikun 24m Hydda”. Allergiasairaalan takana, metsikössä.
Meilahti, ”snadinpi 20 m Hydda”. Paciuksenkadun itäpuolella, Kuusitien sekä Mäntytien risteystä lähellä olevalla bärtsillä oli Hydda ja hypyt suuntautuivat siitä Munkkaan päin.
Ruskeasuo, ”Laakson 22 m Hydda” Ruskiksen ja Pasilan välimaastossa olevalla bärtsillä.
Pallokentän putkimäki, Stadikan läheisillä kallioilla (Raine Salmi kävi hyppäämässä).
Munkkivuori, ”Putki 15 m Hydda”. Tämä Munkan putki-Hydda joka oli rakennettu putkitelineistä ja sijaitsi Munkan Gramlis radan ja Talin keilahallin läheisyydessä olevalla rinteellä, joka oli tavallista pienempi mäki kuin yleensä.
Pohjois-Haagan hydda 1960-luvulla.
Kuva: Torsten Holmström
Pohjois-Haaga, ”Haagan 22 m Hydda”. Haagan Hydda oli Peikon-hammas bätsin itäpuolella ja Haagan Punaisten haudan läheisyydessä, melkein vastapäätä. Hyddassa oli erikoisen jyrkkä alamäki ja svetattiin todella monttuun Ohjaajantielle päin. Mäkiennätys oli Tuomo ”Laani” Vartiaisella 22 m.
Maunula, ”Pekkarin 24 m Hydda”. Tämä oli Maunulan keskuspuiston bärtseillä Koivikkotie no:14 kohdalla ja siinä oli erikoisen matala Hyddan svetta vaan jokin 20-30 cm korkea ja snujut otettiin Koivikkotielle päin itään. Mäkiennätys oli jopa 29 m aivan tasaselle, jonka svettas Aare Naaralainen.
Käpylä, ”Käpiksen 22 m Hydda”. Tämä oli Tuusulantien alkupäässä (Shellin) vieressä olevilla bärtseillä. Tuusulantien ja junaradan välimaastossa ja hypyt suuntautuivat Tuusulantielle päin.
Kumpula, ”Henkselin 15 m hyndä” Kumpulassa, noin pari sataa metriä Kumtähden kartanosta ja Limingantien välissä oli aikoinaan 15 m luonnon hyndä. Ylämäki oli luonnonmukainen sekä lyhyt ja jyrkkä. Ylämäkeen aina tehtiin lumesta vielä parin metrin koroke. Hyndää kutsuttiin ”Henkseliksi”, ”Henkselin hyndä”. Ilmeisesti pienelläkin vauhdilla pystyi svettaamaan aika pitkälle kun svettan muoto oli nouseva.
Puikinmäki, ”Aarnikan 26 m Hydda”. Junaradan läheisyys mahdollisti sen, että tämä mäki oli hyvin suosittu skaba Hydda.
Roihuvuori, ”Roihikan 20 m Hynda” oli Roihuvuoren selännemetsän alueella ja Roihuvuoren terveyskeskuksen länsipuolella, Sahaajankadulle päin.
Mellunmäki, ”Kontiomäen Hydda”. Mellunkylän Kontion majan lähellä.
Vartiokylä, ”Vartsikan 2 6m Hydda”. Tämä näkyi nykyiselle kehä I:le, hypyt suuntautuivat siitä nykyistä Mylliksen liikenneympyrään suuntaa.
Suomessa hyppytyylit olivat todella erikoisia
Niin kuin muuallakin maailmalla, pyöriteltiin lennon aikana käsiä molemmanpuolin ja DDR:n Helmut Recknagel oli omalle tyylillensä uskollinen, joka piti hypyn aikana kädet eteenpäin työnnettynä. Suomalaisten kehittämä aerodynaaminen tyyli 1950-luvun alussa mullisti koko hyppykulttuurin jota ulkomaalaiset vieroksuivat alussa. Hyppy staili oli tosi kova snuju eteenpäin, jopa skimbojen suuntaisesti ja kädet tiiviisti sivulla housunsaumoissa (Veikko Kankkonen). Tyylit olivat jopa niin erikoisia joskus, että kädet aseteltiin jo ylämäen laskussa hyppyasentoon liu’un aikana. Mäkihyppykulttuuri eli kultakauttaan Suomessa 1950 ja -60 luvulla.
Joka pitskulla oli jonkin sortin hydda
Ennen hyppäämistä tietysti kinattiin kuka oli ketäkin hypätessään; Niilo Halonen, Juhani tai Kalevi Kärkinen, Eino ”Milli-Ville” Kirjonen, Hemmo Silvennoinen, Ensio Hyytiä, Helmut Recknagel, Veikko Kankkonen. Kovin kundi yleensä sai pitskulla käyttää nimeä Tauno Luiro 19 v, joka Oberstdorfissa 1951 oli hypännyt maailman pisimmän hypyn 139 m (Recknagel stylellä), nykyisin hypätään melkein 100 m pidemmälle (Harri Olli, Oberstdorfin uusi mäkiennätys on nyt 225,5 m). Meitä suurien ikäluokkien kundeja oli niin paljon että nimet eivät riittäneet kaikille kun ruvettiin hyppimään, siitähän tuli yleensä hiukan kränää ja joskus jopa tapeltiin tai muuten vaan nokiteltiin keskenään. Pohjois-Haagassa Ohjaajantien pihassa kun hypittiin, niin gosari Pepa antoi parvekkeelta bointseja kloddeille ja mutsit toi joskus pullaa palkinnoksi. Kerran 1960-luvun alussa myös skimbattiin Pohjois-Haagasta Hertsikaan tsiigaa mäki kisoja, niin siellä oli Helsingin Olympiasankari Emil Zátopek myös skimbaamassa vaimonsa kanssa. Tänä päivänä taitas onnaa vaan rullasuksilla.
Lähteet; Hiihtoliitto, Helsingin Sporttiklubi ja Jyryn historian lähteistä. Kiitokset myös niille stadilaisille, nimiä erikseen mainitsematta, jotka auttoivat erityisen mielenkiintoisista nippelitiedoista tähän artikkeliin.
Teksti: Markku ”Bobi” Poutanen