Mummu kerto, ett se oli ollut enojeni 5v ja 4v kans spårassa 1920-luvun ihan alkupuolella. Kauppatorilta oli spåraan noussu vanhempi erittäin hyvin pukeutunut rouva, joka oli pojat huomattuaan taputtanu snadimman päätä ja sanonu: ”Aj så klara, rara, sköta pojkar!”
Snadimpi eno oli salamana vastannu: ”Joo och så fittiga!”.
Mummu oli sit yrittäny oikoo, ett: ” han menar; så fiffiga.”