Kuva: Rantsu
botskikin kaipaa kriguretkille. Ahti lupaa botskille, ett vielä se saa kriguja
käydä.
Tieran kanssa ne on vinnannu monet flaidikset.
kriguun!
Tiera ja Lemppari, kova kaksikko
Taas läks Lemppari kriguhun,
Kanssa Tiera kaiffarinsa,
Pohjan Louhen kartanolle,
vaatimaan sitä tilille,
tehdystä tuhopoltosta,
himamestan brennailusta..
Louhi aanaili jotakin,
pahan arvasi tulevan.
Käski Pakkasen avuksi,
jäädyttämään jäisen kannen,
koko miehistön samalla.
ettei pääsisi perille,
ehtis Pohjolan pihalle.
Pakkanen frysiksen skloddi
lähti jäätämään sköneä,
kuuran kylvi mennessänsä
lehdettömiks puut puhalsi.
Umpijäähän Pohjanlahden,
jäihin purkkarin lukitsi.
Alko jo frysata handut,
sinistyä kylmät kynnet,
varpaat pläägissä palella.
Päreet brennas Lemminkäisen,
herneet klyyvariin katosi.
Pisti notskiin pakkasboitsun.
sitä handuissaan piteli.
Sanoi sille raivoissansa:
”Kylmä suot, pakasta mannut
älä ihmisten ihoa
jäädyttele ihmislasta.
Frysaa maita, soita kylmä,
palelluta skutsin puutkin,
kovat kosket jäädyttele,
kalliot kovat pakasta.
Tsennaan surkean sukusi,
synnyit Pohjolan perillä.
Kyy on mutsisi katala,
synnytti pahantapaisen.
Kesät suossa sinnittelit
rakentelit routaa talvet,
lehdettömiks puut puhalsit.
Nytkö leuhkaksi rupesit,
aloit jäätää klabbejani,
pakastelee handujani?
Ei se vaan sovi minulle,
Lemmon bastun kiukahalle:
Jos ei taikani tehoa,
määrään sut kesähimahan,
sielt et selviä ikinä!”
Silloin Pakkanen pelästy,
vannoi muuttavan tapansa,
lyötiin handu handun päälle,
ettei Pakkanen purisi,
Ahti uhkaisi tulella.
Ahti jätti botskin jäälle,
lähti dallaamaan edellä,
Tiera toisena perässä,
dallailtuaan jonkun päivän,
Nälkäniemelle tulivat,
safkaa froogasvat snadisti,
matkamiehille jotakin?
Ei vaan annettu evästä
Nälkäniemen kartanosta.
Sanoi lieto Lemminkäinen:
”Brennaa eldis, paska linna,
tärvele talo tulella!
Sanoi kaunis Kaukomieli:
”Kuule Tiera kaiffarini,
nyt en tsennaa maisemia,
ollaan jossain eksyksissä.”
Tiera vastasi varoen:
”Nyt me taidetaan delata,
tänne heitetään vitoset,
tultiin tänne kosto mieless,
ei ees päästy flaidaamahan,
korpeen tultiin kuolemahan.
Kohta korpit raatelevat,
varikset divaa bludemme.
Luita karhut rouskuttavat!
Eikä mutsi mistään tiedä,
minne skloddit on kadonnu.”
Sanoi siihen Lemminkäinen:
”Minnaan kliffat braijailumme,
käytiin kimpassa kylillä,
friidut tsiigaili perähän.
Nyt on vaan blosis kamuna,
taivas ennen niin sininen,
nyt on pilven peittelemä,
sadekuuron haalistama.
Eipäs anneta periksi,
antauduta taian alle.
Käännän loitsut Pohjan noitain,
osumaan omaan sukuunsa.
Ei ole minun sukuni,
noitujia nöyristelly.
Pyysivät Ukon apua,
sitä koklaan nyt minäkin:
Varjele vakainen Luoja,
kaitse kaunoinen Jumala,
auta armokourallasi,
väkevällä vallallasi.
Ole ainaisna apuna,
vakaisena vartijana,
ettei poika pois tulisi,
emon tuoma erkanisi,
Luojan luomalta ladulta,
Jumalan sukeamalta.”
Näin teki huolista hevosen,
murehistaan mustan ruunan,
Hyppäs hestikan selälle,
Tieran kanssa lautasille.
Pääsi miehet ahdingosta,
karseasta seikkailusta,
terveinä omaan himaansa
Tähän stooriin pisteen pistän,
laulun lieto Lemminkäisest.
Rantsu