Dalllasin eilen mun skidiajan ekan skolen, Lapparin kansiksen ohi. Tais olla eka tai toka välkkäri ja skolejengi braisas pitskulla. Ku meitsi staijas täällä, niin skolen syyssiissoni starttaski vasta tällai syyskuun alussa.
Minnaan vieläki, miten tää vika kituvekka, ennen skolen starttii, duunas skäfää stressii tällekki pikkukundille. Kaikki kliffa kesisriemu oli förpii. Fiilari ryömi botnemudissa. Ei ees vanhojen skolekafrujen treffaaminen födannu mitään toivoo. Oli snadisti hämyy, mut oli sellanen fiilari, et kaikki frendit, niinku koko skoleki, oli joteski vieraan olosii.
Ne oli, koko jengi, venähtäny ainaski puol metrii. Meitsi ku oli aina ollu luokan snadeimpii, niin tää pituusero tuntu, et oli taas fitisti tullu vielä bulimmaks.
Ekana syksynä ku skole alko, mutsi roudas meitsin ineen, tähän snadisti studausfiilistä tsöraavaan haussiin, Lapinlahdengartsalla. Mut sitte myöhemmin, vaik mude ois hinkunukki, tuleen meggeen, niin nou tänks, kundit ku ois kuiteski skriinannu, et toi mamis ei jänänny tulla skoleen ihan ypö.
Pari ekaa vuotta skolessa, ku välkkäriklogu alko skulaan, staijattiin aina parijonossa pitskulla ja venattiin, et välkkärimaikka öpnais, tän skolepitskun pohjoisen dörtsin, ja hoputti nää eka- ja tokaluokkalaiset iisisti marssiin luokkiinsa. Mut sitte ku oltiin kolmannella, niin oltiin jo niin bulii jengii, ja tää meidän pitskudörtsi oliki toisessa päässä pitskuu ja ryysittiin ku dorkat, karmeessa metelissä luokkiin.
Joteski tyhjä fiilis, ku nyt funtsii niitäki vanhoja skoleaikoja. Onks ne todellaki joskus tullu elettyy.
Jaakko Koroma