Ratikkapysäkillä, Helsingin vienossa lumisateessa tuli puhuttelemaan täysin tuntematon miesoletettu henkilö. Hän halusi kiittää esityksestä, jonka olin pitänyt Valamon kansanopiston vihkiäisseminaarissa ”Kaksi tietä totuuteen” vuonna 1986.
Poloisen elämäni kaitafilmi kelautui silmänräpäyksessä 32 vuotta taaksepäin: olin todellakin puhunut kyseisessä seminaarissa nuorena ja arroganttina nousukkaana arkkipiispa Paavalin (1914-1988) ja teoreettisen fysiikan professori K.V. Laurikaisen (1916-1997) jälkeen. Olin esittänyt pilottimallisten silmälasieni takaa, että mikä tahansa väittämä sitten esitettäisiinkin elämän tarkoituksesta tai universumin synnystä tai yhtään mistään, sen totuudellisuus määrittyisi ainoastaan avoimessa keskustelussa esitetyn parhaan argumentin varassa.
Muistelen, että professori Laurikainen nousi esitykseni puolenvälin tienoilla istuimeltaan ja tömisteli ulos salista ilmeisen mielenosoituksellisesti. Tämä ei ollut ihme sikäli, että Laurikaisen mukaan käsitys, että tiede ja uskonto olisivat sovittamattomassa ristiriidassa keskenään, perustui ennen kaikkea klassisen mekaniikan mukaiseen maailmankuvaan, kun sen sijaan kvanttimekaniikka ja erityisesti siihen liittyvä determinististen lakien korvautuminen tilastollisilla laeilla oli hänen mukaansa pitkälti kumonnut vastaväitteet, joita uskontoa vastaan oli tieteen näkökulmasta esitetty.
Arkkipiispa Paavali istui hievahtamatta eturivissä esitykseni loppuun saakka. Kun kohtasin hänet luostarin käytävällä tuntia myöhemmin, koin velvollisuudekseni sanoa, että toivottavasti arkkipiispa ei loukkaantunut esityksestäni ja että tarkoitukseni oli vilpitön.
Paavali katsoi minuun syvin silmin ja lausui: ”Sinä olet vielä hyvin nuori mies.”
Professori Laurikainen kutsui minut seuraavana syksynä esittelemään kerettiläisiä käsityksiäni teoreettisen fysiikan laitoksella järjestämäänsä Studia Generalia -luentosarjaan. Siellä kävimme erittäin mielenkiintoista keskustelua perimmäisten kysymysten äärellä.
Ja tänään tuntematon kansalainen sitten tuli ratikkapysäkillä muistuttamaan tästä elämänvaiheestani. Vieno lumisade jatkuu edelleen. Kun katson ylös harmaaseen taivaankanteen, elämä on yhtä armoton mysteeri kuin konsanaan. En ole enää hyvin nuori mies.
Teksti: Pekka Sauri