Skidinä ei tullu hokattua eroa hyvien ja ei-hyvien polkujen välillä, eikä nykylaiffikaan oo vieä opettanu. Startataan niistä ns hyvistä poluista ensteks. Sunnuntasin oli söndis. Mulle ei sanat söndaageni eikä löördaageni oo koskaan kolahtanu. Päätinpä kerran et mulla ois paremmat vastineet: Mondis, tiisdis, keskis jne. Mut sit hiffasin et keskis on jotain dokattavaa ja söndis meinaa sunnuntaipäiväkerhoa. Mesta oli Albertinkadun ja Kalevankadun hörnissä. Privaattilukaali, johon meidät ohjattiin. Mutsi ja faija ei kysyny mielipidettä, ne vaan roudas mut sinne. Siel mä sit tsittasin vaan ja kuuntelin vaikken ymmärrtäny yhtään mistään yhtään mitään. Sielt saatiin johonkin vihkoon kiiltokuvia tai stemppeleitä. Ei ollu ees brenkkuu vaik oli yleiset bailut. Jälkeen päin olin tottunu siihen et jos on priviittimestassa bailut niin tarjonta skulaa. Oon funtsinu niin et ehkä mutsi ja faija ei digannu niinkään mun kristillistä kasvatustani vaan sitä et olin ainaski sen aikaa poissa pahanteosta. Kun en tiedä. Mutsilta voisin ehkä froogata, mut uskon et se on sen verran raukkis et se ei kerro.
Ihan toinen stoori oli partsika. Sielläkin tuli oltua. Mesta missä oltiin, oli Lähetyskirkon duunaama Annankadun ja Ratakadun kulmassa. Jengi usko omaan asiaansa ja se kasvatus ei ollu niin päällekäyvää. Niistä illanvietoista kertsin tiloissa kelaan edelleenkin kun päätteeks mentiin rinkiin, pidettiin toisistamme handuista kiinni ja sjungattiin yks värssy tsibaleesta Maa on niin kaunis. Aina kun jouluaikaan kuulen sen niin muistot valahtaa kaaliin. Ehkä paras anti noista illanistujaisista oli yhteisöllisyyden opettelu. Olin kolkkapoika. Partsikalaiset oli 12v tai yli ja minä en. Kun flytattiin Ogeliin en ollu saavuttanu maagista ikärajaa. Oon siis elinikäinen kolkkapoika edelleenkin ja sekös ottaa joskus kaaliin.
Tää partsikkahyhteisö järkkäs kesäleirejä Suolikas nimisen järven rannalla. Se on jossain Nuuksiossa. Yhtenä kesänä mun oli pakko päästä sinne. Syy oli tärkee. Kun kaikki muutkin frendit halus. Mutsi anto suostumuksen. En tiedä johtuko vastahakoisuus fyffestä vai siitä et se funtsas et mä en klaaraa siitä. Sinne mentiin kuiteski. Kaikki oli outoa ja uutta snadille stadilaispoitsulle. Koisattiin teltoissa. Oli joku päivärytmi olevinaan. Kerran lähettin pitemmälle reissulle ja takas dallatessa halusin tsiikata skutsia paremmin. Erkaannuin joukosta ja olin vaan tottunu dallaan Stadin kartsoja. Stadissa oli aina kiintopisteet, et jos sä dallaat tosta ohi niin tuut samaa reittiä takas. Oli aina joku mesta mistä sai tsöpata namuja tai jonkun frendin budjausmesta, niin aina ties dallaa samaa reittiä takas. Siellä skutsissa mä vaan menin eteenpäin, ihastelin maisemia ja kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä. Ekaa kertaa skutsissa ja kaikki döfikset voitti Hietsikan satama-altaan vastaavat. En tienny fibanneeni enne ku kuulin jonkun huutelevan nimeäni. Olin skutsissa, siis oikeesti skutsissa. Mut talutettiin takas ja mikä jäi mieleen oli kun sain skruudattavaa. Ne jotka oli huhuillu mua siellä skutsissa istu pöydän toisessa päässä ja esitti kiitosrukouksen, et mut oli saatu takas. Sillon en hiffannu tilanteen vakavuutta. Onneks ei ollu kännyköitä silloin. Jos vanhemmille oltais ilmotettu, ne ois saanu järttaslaagin. Nyt osaan dallata skutsissa ja jopa neuvoa muita mua skidempiä. Tosta reissusta sen verran vielä, et tulin bamlanneeks et olin nähny lehmän. ukaan ei uskonu. Jälkeen päin hiffasin et se olikiin hirvi. Ois ehkä pitäny skagata sitä mut ei stadilaispoitsu voi snaijaa kaikkee. Siin vaan tsiikattiin toisiamme ja se lähti märehtien lungisti dallaan veks.
Yks tapaus mikä on jääny tajuntaan oli kun kaadoin leirin matopurkin maahan. Mutsi ja faija oli toitottanu vapaan luonnon arvostamisesta ja funtsin et niitten matojen pitää olla siellä minne ne kuuluu. Leirissä tuli haloo kadonneista madoista enkä jaksanu funtsia et minkä takia. Onneks pidin turpani kii et kukaan ei snaijannu kuka sen oli duunannu.
Sit ku olin takas himbessä, niin se sanoinkuvaamattoman kaunis ja korvia hivelevä ääni: Kutosen ratikan kirskunta kaarteessa, Hietalahdenkadun ja Kalevankadun hörnissä palautti turvallisuuden tunteen
Tää partsikayhteisö keräs fyrkkaa lehtitilauksilla. Siitä vastapalveluksena saatiin tutustumiskäyntejä eri mestoihin. Yks mikä on jääny pollaan oli Fasu. Siellä sai skruudata kaikkee mahdollista mitä halus. Näin miten fasun sinisten polarkarkkien ulkokuorimassaa duunattiin pöydällä, lyötiin massaa ku vierasta sikaa. Vuosikymmeniä jälkeenpäin mentiin duunimestan puitteissa uuteen fasulaan. Oli vissi ero. Ekalla kertaa oli duunareita paljon ja masiinoita vähän. Tokalla kertaa oli just päinvastoin. Toinen mesta joka on jääny pollaan oli Sinebrykoff. Siellä sai dokata minkä sielu sieti. Huom. ei keppanaa! Totta ihmeessä pistettin skaba stondikseen, kuka pystyy kittaan eniten, ilamasta kun oli. Hävisin, mut ne jotka oli kitannu kuus flaskaa jaffaa, oli aika kehnossa fiiliksessä.
Noista ylempänä mainituista kokemuksista tuli mieleen, nyt pieni paljastus, mummini eli äidinäitini otti mut mukaansa adventistikirkon tilaisuuteen Annankadun mestaan. Mummini oli muuten ainut tuntemani naispuolinen kyläsuutari! Adventistiseurakunnan salissa luin seurakunnan edessä tekstiä jonka sisältöä en snaijannu edes. Tilaisuuden jälkeen jopa pappi tuli kiittelemään ja mummilla oli vaikeuksia pidätellä tyytyväisyyttään. Syy minkä takia halusin kertoa tuon äskeisen on ihmetykseni siitä että onks tää Stadi todella noin snadi? Annankadulla Lähetyskirkon partsika ja Adventistikirkon sali ja sit kartsan päässä entinen skole samoilla huudeilla muista asioista puhumattakaan? Piti skrivaamani eri poluista. Nää hyvät vei sen verran paljon et ne toiset menee nästaan stooriin. Se on paljo snadimpi kun kaks seikkaa estää. Yleinen sensuuri ja kuka haluais paljoo huudella omista tehdyistä mokista.
Pentti Laine