Ensimmäisessä maailmassa on taas vaikeaa. Raskaan viikon päätteeksi kodin leikkokukat oli vaihdettava. Stockmannin viherosastolla oli noin tuntia ennen sulkemisaikaa vain yksi myyjä. Lupaavaa silti: edelläni vain kolme numerolapullista asiakasta. En osannut arvata, että yksi heistä olisi palvelunestohyökkääjä.
Isku yllätti täysin meidät muut jonottajat: kaltaiseni tympeän liikemiehen, baskeripäisen vanhuksen ja nuoren epävarman miehen. Hyökkääjä houkutteli lauhkean, pahaa-aavistamattoman myyjättären kanta-asiakkaiden tarjouspömpelin äärelle. Mikä identtisistä 6,90 euron tulppaaninipuista olisi voittajasuosikki? Tilanne oli hankala: yhden kukinnot olivat kooltaan vaihtelevia, toisen varret taas epäilyttävän erimittaisia, kolmannessa kimpussa hyökkääjä oli havaitsevinaan vaaleanpunaisen pigmenttihäiriön, se kun pilaisi kokemuksen valkeasta tulppaanista.
Jono huokasi, välikauden vaatteet tuntuivat raskailta. Runsaan kymmenen minuutin jälkeen tyydyttävä kimppu löytyi. Maksutapahtumaan osui uusi keskitys: kun rouvan käsi vasta tapaili lompakkoa, keksi hän kysyä seikkaperäisiä hoito-ohjeita tarjoustulppaaneiden koko elinkaaren ajaksi – melkein kuin kysymyksessä olisi ollut arvokas bonsai-vanhusten kokoelma.
Maksuvälinettäkään ei lopulta tahtonut löytyä: kortteja oli kovin monta, ja summa melko suuri. Ehdin jo harkita tarjoutuvani maksamaan rouvan tulppaanipuntin, kunnes pattitilanne raukesi lompakon pohjalta löytyneen viiden euron setelin ja kahden euron kolikon vaikutuksesta. Iskusta toipuminen kestää varmaan muiltakin jonottajilta aikansa ja vaatii monta sujuvaa asiointikokemusta.
Pekka Mattila