Kävelin tänään kaupalle kun olin heittänyt muksut äitinsä luo. Mulle tulee aina kun olen vienyt lapset sellainen luopunut olo, sellainen kuin olisi antanut ison palan itsestään pois, sellainen olo että tekee mitä vaan välttyäkseen menemästä tyhjään kotiin jossa hiljaiset seinät hiipivät hihitellen ja ilkkuen sinua vastaan kun ne ovat saaneet aikansa nauttia naurusta ja riemusta, kotiin josta puuttuvat värit, kotiin josta puuttuu se läsnäolo. Maailmaan tarvitaan osa-aika-isien tukiryhmä. Ehkä jopa keskus.
Anyway, kävelin siis kaupalle ja siinä edessä oli nuoripari, keväisen teinirakkauden ilmentymä joka riiteli äänekkäästi ehkä jostain tyhjänpäiväisestä, ehkä tärkeästä, ei voi tietää. Mennessäni heistä ohi huikkasi poikaversio pariskunnasta minulle ”HEI, SÄ OOT MIES, NIIN EIKÖ NIIN?”
Seisahduin ja katsoin poikaa kysyvästi tytön tuijottaessa minua saaden minut tuntemaan kuin ”parasta ennen”- päiväykseni olisi umpeutunut 80-luvulla. Alkupuolella. Reilusti. Katsoin tyttöä ja sanoin pojalle:
”Riippuu miten mies määritellään ja millä mittapuulla? Mies joo kyllä jos katsotaan jalkojen väliin, mies joo jos tykkäät leikkiä moottoreilla, mies joo ehkä jos se mitataan perheen ja ystävien suojeluksella. Muusta mä en tiedä, sen arvostelkoon jotkut muut jos haluavat.
En tietenkään tiedä kysymyksen sisältöä, mutta kun mä katson sua ja tuota tyttöä joka sun edessä seisoo, niin mä annan sulle vinkin. Tee ihan mitä vaan hän haluaa, vedät kyykkyyn ja ylös tarvittaessa, sivukierteellä kerien ja korkealle. Avaat ovet, maksat whatever limut ja hattarat, leffat ja kondomit. Näytät että sä välität ja rakastat, jumaloit häntä juuri sillä oikealla ja terveellä tavalla että hän tuntee olevansa tärkeä, turvassa just SUN kanssa, se ainoa, sulle.
Halaat, pussaat ja paijaat silloinkin kun ei ehkä huvittaisi, silität ja kerrot miten kaunis ja ihana ja blaa blaa blaa hän on, just sellaisena kun on. Suojelet kylmältä ja kostealta, annat paitasi päältä jos tilanne niin vaatii ja vaikka jäätyisit paikallesi sen seurauksena niin et koskaan valita. Mistään. Sellainen on mies. Sä opit kyllä jos haluat. Ja ensimmäiseksi lopetat tuon lapsellisen riitelyn. Aivan turhaa.”
(Molemmat tuijottavat minua, poika eri tavalla kuin tyttö. En tiennyt kumpi heistä pelottavammin, joten jatkoin aiheesta)
”Näillä eväillä tuo tyttö ehkä jaksaa katsoa sua vielä syksynkin yli. Jos sä et tajua tätä niin vielä tulee se hetki kun hän törmää johonkin oikeaan kolliin, sellaiseen tosimiehen alkuun joka tekee tuon kaiken, paskoo kolikoita ja pieree siirappia ja helliä sanoja, mouruaa aidalla sellaista serenaadia niin että tuon tytön pöksyt ja ajatukset ei kuivu edes uunissa, ja vähän päälle.”
”Ja sorry, on vähän Paska päivä.”- sanoin kaverille, morjestin tyttöä ja kävelin kauppaan sisään vastausta odottamatta.
Ottaessani ostoskärryjä linjastosta kuulin takaani tyttömäisen ”hei”-äänen ja kun käännyin antoi tuo ulkona seissyt tyttö suhteellisen ison halauksen ja sanoi ”kiitos”- korvaani tuskin kuuluvalla äänellä ja hävisi keväiseen Herzigan iltaan.
Kaupassa tajusin että olin puhunut enemmän itselleni kuin tuolle pojalle, purkanut osan jotain ja jostain joka ei välttämättä ollut relevanttia häntä kohtaan. Tulkoon vetämään sitten turpaan jos siltä tuntuu. Tai toivottavasti ei. Toivon että hänestä tulee mies. Ainakin siihen on mahdollisuus.
Niinkuin meillä kaikilla. ??
Aki Wegu Nylund