Oon tsiigannu vuosien saatossa melkein kaikki Kaurismäen broidien leffat. Hohhoijjaa. En oo siltikään bonjannu niistä yhdessäkään mitään mun eloo avartavaa, saatikka jotain syvää salaperäistä idistä ja oppia.
Näitten kulttileffojen huonohampainen muuvitsäärnagimma, roudaa kaikki tän telluksen murheet sen meggessä. Sit se treffaa jonkun henkisesti klesan ressukan. Niitten elo on yleensä helvetin ankeeta. Niin meitsinki ku treenaa pysyy vireenä ja hereillä. Tulee fiilari, et noi niitten ilmeetki on stikattu narikkaan. Starttaa vähitellen etoo toi niitten köyhä ja pelkistetty sanailu. Ei helvetissä jengi oikeesti bamlaa tollai. Mut tää kaikki onki bulii taidetta.
Jos ton Pekka ja Pätkä puistotäteinä -filkan ohjaajiks nimettäiski Kaurismäet ja se leffa blisattais maailmalle, tää nasta Stadiaiheinen teos sais spiidillä kultasii karhuja ja kulttileffan maineen. Sen syvällistä symboliikkaa, jota kukaan ei todellisuudessa snaijaiskaan, kilvan ylistettäis.
Sit ku nää leffat on The End jää aina funtsiin, et mitä helvettii tää kaikki skeida sit niinku palvelee. Tsöraa meitsin kuuppaan toi satu ”Keisarin uudet vaatteet.”
Nää Pekkis-filkat on vieläki mun hertan kultaa ja myrhamii. Niissä elää vieläki mun skidiajan rakkaat Stadin gartsat ja höset ja se koko köyhä mutta samalla niin rikas elonstaili. Eiks jehna.
Teksti: Jaakko koroma
