On snadisti urpoo, ku luulis, et toi duunielo oiski förpii, ku nää mun eläkevuodetki, sit finaalissa starttas. Mut ei. Ainaski parina yönä viikossa vieläki, ku vetää koisii, niin taas meitsi luudaa itkukurkussa ja treenaa duunaa Usarii, Kauppalehtee tai iltalehtee poseen. Tää riehuminen siks, ku joutu illasta toiseen, flaidaan aikataulusta, ton reklaamibyroon, toimituksen bulien taiteilijasielujen ja liian snadin miehityksen kera.
Nää meitsin duuniunet, ei kyl konsa duuna mulle mitään riemufestii ja sampanjaglasarin kilinää, noitten mun onnaamisten glooriaks. Aina jotain feeluu ja noitten mun duunin ihmissuhteiden, savuavien raunioiden keskellä harhailuu. Sit, ku illan finaalissa, toi painokone starttaa suoltaan näitä aviiseja ja meitsi, hertta jyskyttäen väijyy, et mitähän helvetin mokia, tääki ilta födaa taas mun kauhuks.
Tää meitsin duunin yks fitti juitsuhan oli se, et ku muiden ammattien mokat yleensä, jää staijaan tän duunimestan ineen, niin mun mokia voi skriinaa, koko aviiseja lesaava Härmän jengi. Ei oo kliffaa, vai mitä?
Vaik tällai. Blisattavien logon alla kerran oli reklaami, myytävänä mökki ja rakki. Tietysti kässärissä oli ollu, myytävänä smokki ja frakki.
Sit tää, här vilar osasto. Oltiin taas duunaamassa sundisusaria kondikseen. Illalla mulle skulas latomoo , yks hysteerinen vaimo. Se aneli, et oisko vielä tsargoo, saada yks surija meggeen. Sit myöhemmin selvis, et tän skulaajan siippa, oliki ollu, jo vuosia, tän vainajan salarakas. Meitsin tsägä, et en suostunu. Ja tää, josta jo pari päivää sitte skrivasinki. Surijoina lapset ja lastenlapaset.
Tää vika, onki sit tota -K16v-osastoo. Malmin flygarikentsulla, oli ollu joku airshow. Uuden Suomen toimittaja skrivas siitä, ihan intona. ”Ja näin, tämä pieni kone, kohosi yhä korkeammalle ja korkeammalle, kunnes siitä näkyi enää pieni musta pillu”. Niin, mitäpä lie silloin, latojan kuupassa rundannu.
Teksti: Jaakko Koroma
