On aikainen syysaamu landella. Järvi paksussa sumussa. Yksinäisen kuikan valittava huuto jostain sumun keskeltä. Ois idylli parhaimmillaan, mutta.
Jo muutaman päivän ajan on yksinäinen kuikanpoikanen huudellut emojaan sydäntäsärkevästi. Meitsinki herttaa raastaa syvästi tää sen tuska.
Ei oo aiempina syksyinä meitsin muistissa, et emot ois unohtaneet poikastaan yksin tänne lohduttomaan galsaan ja pimeään. Tää fogelihan munii yleensä kaks munaa. Sit kumpikin emo alkaa hautoon vuorotellen. Naturan buli sharianlaki näittenki fogeleiden kohdalla on helvetin raaka. Jos poikaset ei kuoriudu suunnilleen yhtä aikaa, lopettaa emot hautomisen tähän.
Pari kertaa oon hiffanu täällä meidän järvellä kuiteski, että nää kaksi poikasta on kuoriutuneen ja kasvaneen iloisesti flygauskondikseen yhdessä.
Aiempina kesinä on ollut kliffa tsiigaa kun poikanen on ihan intona alkanu koklaa siipiensä kantoo.Tän poikasen kohdalla en ole sellaista kertaakaan honannu. Jotain fitin feeluu sen kehitykseen on tarttenu födaa.
Voiks toi luonto olla tosiaan niin raaka, et tää emojen hoivavietti kestäiski vaan aikansa ja sit finnaaki niitten buli muuttovietti rannikolle, pystyyks jälkikasvu sit flygaa meggessä tai ei.
Kaiken surkeuden syliinsä peittävä sankka aamusumu. Tuttu kuikkapari jo vuosia täällä landella. Tän upeen kuikkafoton on napannut mun hyvä kafru Kaj Nyström Malmingartsalta.
Teksti ja kuvat: Jaakko Koroma
