Ollaan siipan kera joskus funtsittu, et staijattaiski joulu landella. Ainaski ennen, ku meistä jompikumpi skolaa jengistä veks. Mut nää fitin realiteetit, on sit skotannu alas, tän söden ja bulin idiksen.
Funtsin usein, et sit ekaks landella aattona, skruudattais riisipuurot aamuhämärissä, ku noi kynttilät födais tota iloo ja rauhaa. No, varmalla toi puuroki, brennais kuiteski botneen, ku unohtais, tän hemmetin raamatullisen rauhan keskellä, sitä vatkaa.
Duunattais sit, ku tää karmee puurokatastrooffi, oiski förpii, landemestasta reduu, Prinkkalan talon pitskulle Åbuun, lysnaan livenä, toi joulurauhan julistus. No, sit ennen Saloo, duunattaiski uuvendaus takas mökille, ku vaiffi starttais studaan, et jäiks nää kynttilät eldaan, ku meitsi snadi hatutus vielä kuupassa, jaagas sitä, et hariappii, nuttu niskaan ja menoks.
Sit sieltä, tän Åbun vanhan tortsan ja tän joulumieltä bulisti skruudaavan, parin timman värjöttelyn jälkeen, ku toi luonto stikkais galsaa tihkuu, klabbit koomassa, ku olis varmallaki, vahingossa bludannu, johki helvetin skrubuun, niin sit vihdoin skujattais takas mökille.
Jouluaamu ku sit valkenis, sori ei ehkä valkeniskaan koko päivänä, mut silti, ku treenaisin tihruu, mökkifönarista pitskulle, snadisti varmalla pettyis, ku ei pitsku ollukkaan kietoutunu valkovaippaan, eikä hepo virma venannu, et se, kulkusten helkättäissä, liinaharja hulmuten, kiidättäis meidät Suomusjärven upeeseen stebutsyrkkaan, lysnaan joulupäivän aikasta, aamuhartautta.
Varmalla jenggiki nyt snaijaa, mitä nää fitit reaaliteetit, jotka tuhoiski tän landejoulun vieton, voiski olla. Et ihan nastaa sittenki finaalissa, onki staijaa meidän friidun fämilin kera, niitten himassa tää joulufesti. Sikski, ku nää lapsenlapaset, vielä ihan intona venaa hautsikkakäyntii Honkikselle ja Malmille, stendaan kynttilät, ku on kinkut ja lodjut skruudattu ja lahjat öpnattu.
Teksti: Jaakko Koroma