Oliks toi Linkola sittenki oikeessa, tuhooks meitsi tätä herkkä naturaa? Oon aina funtsinu, että toi Taivaan Isä on antanu meille noi peurat ja gasellit, fogelit ja kukat, järvet ja sgutsit, että kauan täällä onnellisina eläisimme, kunnioittaisimme toisiamme ja luontoamme.
Hommasin tän landemestan jotain parikytä vuotta sitten. Oli seutu suobotnee sgutsii. En alkanu braisaa mitään bunden Paavoo, vaan yks lokaali traktorikundi kauho bulilla kuupalla ojat, roudas parikymmentä lastii soraa ja taputti hellästi tienoon pahimmat skrubut. Tontilla bulit koivut kans snadisti jelppi, ku ne hörppäs vähitellen liiat vodat veks.
Oliks tää kaikki nyt sitte meitsiltä fitti raiskaus luontoo kohtaan. Staijaa puolet tontin aareista vieläki monimuotosena viidakkona. Blosiksen kaatamat fedut lojuu siellä sikinsokin vähitellen maatuen. Siellä huseeraa kirjanpainajatoukat ja meitsii jo kauan ennen elänyt lumikkopopulaatio, joka on tän myyräkannanki pitäny kurissa ja herran nuhteessa.
No mites sit nää, tänne istutetut ja sulassa sovussa luonnon omien ohdakkeiden kera kukkivat kehäkukat ja krassit. Ei ainaskaan ykskään kimalainen oo tykänny niistä dooliig. Eiks jehna.
Teksti ja kuvat: Jaakko Koroma
