Horjuin lördiksenä Hagiksen tortsan aamuborkalle tsögaa, treffaisko jonku gamlan frendin. Ku mä pääsin lähemmäs tsufekudjuu, ni siält kuulu ihan selvästi:
”Minun veljeni Jan, oli kulkuri vaan.
Kodin hylkäsi hän sekä maansa.
Kaiken jätti hän sen, oli onnellinen,
kun vain soitella sai kitaraansa.”
Mä tsennasin tutun äänen ja stydin maniskan riffin. Ei voinu erehtyy, Harrika-Hasse oli äänessä. Hasse on starbu jonka laiffii fyllaa musa ja Harrikat. Mä kiihdytin klabbit kuuluisan ravuri ”Mastur Boin” tahtiin ja ku pääsin kudjulle, ni hiffasin, et mesta oli täynnä ku ”turusen pyssy”. Onneks yks palli oli taas varattu Hassen maniskan lodjulle. Mä heivasin lodjun pöydän alle ja tsittasin pallille. Samassa Hasse slyyttas biisin ja jengi alko taputtaa. Must tuntu siltä et ne taputti mulle, ku mä tulin mestalle.
”Kato, mitä Hasse? Sitä on lähetty rundailee.” Mä moikkasin. ”Jehna, baana on kuuma ja sitä piisaa.” Stikkas Hasse, niin ku aina. ”Otat sä mokan ja donnarin, mä bjyydaan?” Froogasin Hasselta. Se nyökytteli niin ku jutku itkumuurilla. Mä hamnasin ittelleniki mukin mokkaa ja donitsin.
”Snygisti sä vedit Rautavaaran Tapsan biisin?” Mä tiesin. ”Joo, mä oon digannu Tapsaa, siitä saakka ku klenurina ekan kerran kuulin ”Sininen uni” biisin.” Joku starbu naapuripöydäst huusi Hasselle: ”Hei, vedä se Ontuva Eerikssonni!”
Hasse mulkas tyyppii ku sonni teurastajaa ja stikkas urpolle: ”Mä dokaan nyt borkkaa!” Mä imutin kans krybarin mokkaa ja aloin utelee. ”Mikä sun miälest on Tapsan paras biisi?” Hasse lutkutti kofeiinii lutkuun lihisbiitin päälle. ”Must semmost ei oikeen voi sanoo. Tapsa veti nii monta snygii biisi.” Funtsaili Hasse haikee ilme lärvillä.
”Mä oon digannu sitä stoorii niist pelikorteist. Se ku solttu tsyrkas selaa tsettei kesken messun ja uffari hiffaa sen ja uhkaa stikkaa penaltii bulimmin ku kellekkää koskaan. Minnaat sä sen stoorin?” Mä spräädäsin snadisti. ”Joo, kyl mä sen minnaan. Se oli se – tämä tarina on tosi!” Hasse oli stärästi tutkalla. ”Ehkä paras biisi vois kuiteski olla toi: ”Tuoppini jäljet”, tai sit se: ”Ennen laivat oli puuta -hiio hei”. Hasse päristeli.
”Eiks Tapsalle muuten ois tullu tänä vuonna satakesää täytee, jos se viäl dallais livenä?” Mä minnailin. ”Joo, sehän delas joskus seitenysi tai jotain. Eikä se ollu ku överit kuuskybää.” Skiias Hasse. ”Sillä ois ollu viel monta vuotta tsungaa härmän Käteis-Jussina, mut ku me ei snaijata päiviemme määrää, vai mitä?” Mä jorisin.
”Ogelin Stara oli snygge läpän stikkaaja. Joku väitti et muita artistei otti pannuun ku Tapsa pääs stagelle, ni sitä ei meinannu saada vekka siältä.” Hasse minnaili. ”Joo, tarinaa äijällä riitti.” Mä todistin perään. ”Mulle jengi huutelee keikoilla et, laula Hasse, mut kukaan ei huuda et, ota Hasse pöytäviinaa!” Hasse stikkas plagiaatin kympin kevennykseks.”
Hasse lyftas ylös pallilta ja stikkas lähtiessään: ”Istuma kohdassa tunsin mä vaan, nyt mä kyllä menen enkä meinaa.” Sit se sullo maniskan rebaan ja lähti horjuu kohti tortsan laidalla staijaavaa Harrikaansa. Mä jäin viäl tsittaa, jos vaik joku tuttu frendi sattuis mestalle.
Näil sitä taas mennää, funtsailee OlliBull, nakuklabbi Valkan kundi.
Stoori on julkaistu Puolikaupunkia lehdessä nro 6/15. Bluggaa näköislehti: www.puolikaupunkia.fi