Ogeli on mun vaiffin himaseutuu. Ja sinne me ekaks duunattiin pesä, ku mentiin avioon. Mähän olin koko duuni-ikäni vuoroduunissa. Ekaks konelatojana ja sit fakunhommissa. Vuorotellen, yks vekka ilta- ja toka päivähugii.
Ogelissa, niinku kait muuallakin Stadissa, staijas 60-luvulla paljon skidejä. Toisella puolella kartsaa, missä me budjattiin, oli yks pitsku jossa oli kliffa hiekkalodju ja ainaski kymmenkunta, neljä-kuusvuotiasta sklodii braisaamassa. Meggessä oli kans aina yks dauntyttönen, joka aina skriinas ja oli kaikkien hyvä kafru.
Sit yks päivä, ku mä taas dallasin tän pitskun ohi, hiffasin et siellä oli sellanen snadisti bulimpi kundi, jotain kymmenen. Ja se alko tän jengin kingiks. No, mä staijasin siihen snadisti tsiigaan, et mitä nyt. Ja sit tapahtu sellasta, mitä mä en kai koskaan pysty sleppaan mun sielusta veke.
Tää bulimpi kundi pamlas näille snadeille, et mennään takapitskulle redulle. Kaikki nää skidit, myös tää dauntypy, pomppi ja skriinas, ku ne oli niin intoo täynnä. Sit tää kingi yhtäkkii toteski, et apinaihmiset ei sit tuu meggeen.
Tää dauntyttö hiffas heti, et ketä tää kundi meinas. Sen snadit hartiat lysähti, sen söde nalle putos handuista ja tää äskönen riemu katos sen feissiltä ja koko sen habitus brakas. Se otti sen nallen maasta ja otti sen nallen tassusta kiinni, ja käänty hitaasti, ei tsiigannu taakse, lähti vaan dallaan veke.
Ku tätäki nyt funtsin, näin vuosien jälkeenki, niin mun hertta vieläki särkyy.
Teksti: Jaakko Koroma