Nyt ollaan knekkausta taas stikkaamassa veks olympialaisten repertuaarista. On mukamas liian raakaa. Ekakski, ei ainaskaan meitsi oo kuullu, et jotain ois niinku pakotettu ottaan matsii eikä ketään tietääkseni oo pakotettu tsiigaan nyrkkeilyy.
No miksi nyt sit tässä taas treenaan jotain todistaa. Muistelen vaan ku joskus ammoin tsiigasin 20 kilsan naisten kävelyskabaa. Nää dallaajathan vääntäytyy luonnottomasti keikkuen eteenpäin. Ei voi duunaa kenenkään lonkalle namii, ku tuntitolkulla tällai etenee jo lajii rankasti treenatessaki.
Funtsin vieläki yhtä fittii draamaa vuosien takaa. Sorja sporttidaami johti selvästi olymppiageimien kävelyskabaa. Oli typy menossa kohti jokaisen urheilijan buleinta unelmaa, finnaa olympiakultaa.
Stadionin portti jo starttas siintää tälle uupuneelle, kaikkensa antaneelle giltsille. Enää muutama sata metriä ja tää helvetillinen tuska, muutuisi kultamitskun raisuun juhlintaan. Mut, mitä helvettii.
Just ennen stadionille vievää porttarii, joku fitti ja raaka sosiopaatti dumari lyftas punaisen läpyskän tän ressukan edessä. Typertyneenä ja täydessä shokissa naisparka yritti vielä vaan jatkaa skabaa, mut tää täysin uupunut urheilija vaan tuupittiin puoliväkisin radan sivuun.
En konsa unohda tän inehmon romahdusta, niin henkisesti ku fyysisesti. Jos oikein sydämellä funtsii, niin eiks tää urheilumuoto sit loppujen lopuks, ookki ainaski sata kertaa raaempaa ku joku redi bokraus.T
Teksti: Jaakko koroma
