Skrivasin niistä elämän poluista tossa edellisessä stoorissa. En erota niitä polkuja aina vieläkään vaikka tän ikäsen starbun ehkä pitäs jo. Kuiteski ite katon mihin dallaan vaik se meniski niin, et jokaseen skeidaläjään ei ois tarttenu klabilla kajota. Se että jengi vetää mukaansa ei pitäs olla mikään syy tehdä asioita väärin. Mut jos et tee niin kuin muut, oot jengin petturi. Nyt kun skrivaan tätä niin mulla on nortti huulessa. Sou vat? Isobroidi oli pölliny Stokkalta röökiä ja se oli niin miehekästä vetää röökiä. Sit ullakolla vedettiin röökiä kimpassa ja oltiin niin isoja kartsuja ettei paremmasta väliä. Maistu skeidalta, mut piti näyttää. Onneton loppu oli, kun kartsalla dallasin faijaa vastaan rööki suusssa, enkä ollut edes kymmentä. Faija tsiikas mua mut ei bamlannu mitään. Snaijas et jos toi kersa ite ei hiffaa et se ei oo tehny ihan oikein, niin anti mennä vaan. Totta ihmeessä hiffasin et nyt homma ei oo ihan ok. Sen verran veemäinen faija oli, et jätti mut syyllisyydentuntoineni omaan lokerooni. Jos ois antanu vaan selkään remelillä niin homma ois ollu kuitattu sillä. Mut ei sanonu sanaakaan. Jätti vaan mut funtsimaan. Mut oli siinä bostonissa tietty kielletyn hedelmän suloinen maku. Jos saan herkistellä snadisti. Näin jälkeen päin.
Ylipäätään kaikenlainen näpistely oli, ettenkö sanois tavanomaista. Joskus kävi niin et kun jengistä joku oli saanu pöllittyä jotain, niin porukalla funtsittiin et mitä sillä vois duunata. Kerran yks kaveri oli pölliny rindekat jostain ja funtsittiin et on jotain tutun näköstä kunnes yks karju hiffas et sen mutsilla on samanlaiset mut bulimmat. Onneks elämä vähitellen opetti et kaikkee ei voi duunata. Sen verran hyvä flaksi kävi, et kukaan ei jääny sille polulle.
Sadan markan villat oli ihan lähellä ja sieltä pöllittiin fibluja. Se pöllityn fiblun hedelmäinen maku muistuu mieleen edelleenkin. Sekään ei ollu fiksua.
Näin jälkeen päin skrivatessani hiffasin et ei tehty trabelsseja muille. Hietsikassa kaikki oli samassa liemessä. Toinen toistaan prolempia.
Homma meni niin et jos mutsi ja faija kiels jotain, niin se piti duunata. Skrivasin aiemmin ekasta raflareissustani Poijuun ja käynnistä Sinebrykoffin tornissa. Molemmista oltiin jankutettu himassa et sinne ei saa mennä.
Tää stoori oli snadimpi ku ne aikasemmat. Syynä on häpeä, joka estää bamlaamasta vuosikymmenten takaisista töppäyksistä. Ei me duunattu sinänsä mitään kriminaalia, jos snadia pöllimistä ei lasketa lukuun.
Pentti Laine