Skäfästi hämyy, mut tällanenki minnaus, ponkas jostain parin vuoden takaa. Ne on varmalla, nää aamuyön timmat, ku sielun dörtsit on levällään.
Meitsin himassa 50-luvulla oli tietty radio. Siitä lysnattiin Markus-sedän lastentunnit, kait torstaisin, sit sporttiskabat ja mutsi ja faija uutiset ja kuunnelmat. Yleensä maanantaisin. Joskus kyl kaihos puhelinta. Mun mutsi, yleensä skulas sen puhelut, sen vanhimman systerin himassa, Kalevangartsalla. Naapurin, Lehtosten himassa, löyty kyl puhelin, jos tuli joku tosi buli juitsu, handlattavaks.
Pikkukundina tykkäsin blukkaa kundien seikkailubökkereitä. Londasin niitä yleensä mun pitskukafruilta tai mun skolefrendeiltä. Sit mä starttasin jänää, ihan ypö, dallaan Tölikän kirjastoon. Tää mesta staijas, nykysen Hesperian hodlan paikalla. Vanha, rupinen stebuhöse. Oli sit kyl diivaa, ku ekan kerran, staijas kirjastosetti handussa. No, sit tuli muutaman pennin blidikoita, ku ei aina minnannu, finaalii palautuspäivää.
Sit faija roudas himaan telkkarin, Löve Optan, snadisti jo käytetty, yli-ikänen, sisäantennijuitsu. Joskus tartti meitsin braisaa tukisteisii, ja stondaa tää antenni handussa, niin ku toi jenkkien vapaudenpatsas, ku tän telkun foto alko fitisti rundaan. Mut, sit kyl starttas jengi vähitellen viihtyy enemmänki himassa, ku tsiigattiin Ben Keisii ja Walkkon treinin Tramppasta.
Sit yks fitti juitsu, mitä tää telkku ja jenggilaiffi, tsöras meitsin eloon oli, et tohon blukkaamiseen, ei enää sillai hinkuu pystyny tsögaan. Ku treenas lesaa, vaikka miten nastaa romaanii, niin toi ajatus alko luudaan, ihan omaa latuu.
No, sit tuli puhelin himaan ja pysty jenggi slumpaa kaikkee feeluu, turhaa ökykamaa. Ja muuteski tää yhteiskunta, hurjaa spiidii, starttas flygaan.
Nyt, ku staijaan landella pitskulla, pilkko pimeessä ja funtsin niitten ihmisten lande-eloo, vaik sata vuotta sitte. Yhtä pitkää ja dorgaa, tää mörkkiaika oli silloinki. Niin, et miten vetissä, niitten kuuppa pysy kondiksessa ja tota elonhinkuuki, niillä hiffais. Ku ei noita kirvesvarsiikaan, koko kaamosta, varmalla hinkunu väsää.
Teksti Jaakko Koroma