Mun skidiajan himassa ihan intona availtiin adventtikalenteria. Pikkubroidi, -systeri ja meitsi. Oltiin joteski kai saatu duunattuu redi diili, et jokaisella meistä oli oma hugi avaa luukku.
Ku meitsi oli kitunu Lapparin kansiksessa jo tokalle, niin nää systeri ja broidi vielä braisas lekarissa. Tällai sit toi korkeempi matematiikka oli jo mulla hyvin hanskassa. Tais ollakki eka ja vika kerta, ku toi mun todellisuudessa onneton matikkataito, joteski on jelppiny mua näissä muun elon jänskissä kurveissa.
Muistelen vaan, et muutamana adventtina pystyin räknään nää öpnaushugit silleen etukäteen, et toi tokaks bulein luukku toi kolmetoista, sattuki osuun broidin ja systerin katkeraks ylläriks, aina meitsin hugigks avata. Jengihän tsennaa, et tän luukun jemmassa staijas tää valopää giltsi, tää Luusia-neito.
Ton luukun 24 oli mutsi kaapannu itelleen, ku se oli kyllästyny meidän pilttien flaidikseen sen luukun omimiseks. Joka vuos aina sama snadi beibi heinillähärkien, Maria ja Joosef ja ne kolme Orientin smarttii jäbää.
Nää samat tietäjät sit taiski skulaa nää pääroolit noissa Tiernapojissa. Oisko nykyään niin, et tääki ikiaikanen performanssi on stikattu monen skolen joulufestissä narikkaan. Siinähän yks kalpeenaama kunkku kyykyttää yhtä murjaanien kunkkuu. Senhän on kait nykyään tsiigattu liikaa synffaavan joitain kulttuureita täällä meitsin himalandiassa.
Teksti ja kuva: Jaakko Koroma
