Mult on monta kertaa kysytty mikä on ollu mun paras keikka. Mä oon joutunu hetken kelaa ja funtsii mitä toi kyssäri meinaa. Tarkoittaaks se niinku fyffee eli hynää vai meinaaks se vilt jengii niinku viisdonaa ja sillee. Onks se ollu ”bättre folk” keikka jonku Kroisoksen palatsissa tai landemesta lapin korvessa jossa tendas hyvä fiilis.
Mun elämään on mahtunu tuhansia keikkoja. Mä alotin sjungaamisen skittan kans noin 15 vuotiaana. Sitä ennen mä olin skulannu hanuria ja yks mun opeja oli itte Vili Vesterinen. Meidän ongelma oli vaan se, ett Vili skulas näppylähanuria ja mull oli pianohanuri eikä me kumpikaan osattu nuotteja. Vili opetti mulle bassopuolta muutaman tunnin ja siinä oli mun hanuriopinnot.
SKITTA KUVIOIHIN
Skitta tuli kuvioihin vähän niinku sägällä. Meidän himassa Annalan puutarhassa Vanhassakaupungissa järkkäs faija joka syksy sadonkorjuubileet jossa kävi sjungaamassa Mäkelinin kvartetti joss mm. Pelle Ellenberg skulas skittaa ja sjungas. Pelle – joka muuten on Stadin Slangin jäsen – opetti mulle ekat biisit. Mä, mun broidi Jori ja Kurre meidän pihalta me sjungattii yhdessä ja näin syntyi cowboy-trio nimeltään The Rambling Cowboys.
Lintsillä oli 1956 keväällä Vihreä Oksa niminen revyy jossa etsittiin uusia kykyjä. Me mentiin koelauluun ja päästiin sjungaamaan. Samassa revyyssä oli messissä Brita Koivunen ja Olli Hämeen kvintetti, fakiiri Kronblom ”suolaa suolaa enemmän suolaa” ja nokipoika & poika sekä Sirkiän huuliharpputrio.
Vuonna 1957 mä osallistuin iskelmämestaruusskaboihin Byggalla jossa finnasin oman sarjani. Laila Kinnunen ja Kari Tuomisaari finnas omat sarjansa. Siit mä sit pääsin levytysstudioon tunnetuin seurauksin.
Mä keikkailin aktiivisesti about kymmenen vuotta oman bändin kanssa ja kiersin tän Finlandian moneen kertaan aina ”Hangosta Petsamoon”. Parhaina vuosina keikkakalenteriin kertyi yli 200 keikkaa. Joromestojaoli siihen aikaan joka niemessä ja notkossa.
MÄLLI
Mun aktiiviura katkes v. 1966 ku mä ajoin mällin Viikin suoralla ja jouduin Malmin hospitaaliin jossa goisasin klabbit kipsissä puolitoista kuukautta. Sillo mä funtsin ett nyt tää reissaaminen saa loppua.
Mä perustin oman lafkan 1970 ja siit asti mä oon trokannu porkkanoita ja muuta skruudattavaa rehua. Tähänkin yrittäjäuraan mahtuu monenlaista stooria, ylämäkeä ja alamäkeä. Hengissä on selvitty vaikka se välillä on ollu tosi ankeeta. Kertaakaan en ole kuiteskaan katunu päätöstä ruveta yrittäjäks.
Sjungaaminen ja skulaaminen kurtulla jäivät vähemmälle ja yrittäjän ankea arki pukkas päälle. Mä en missään vaiheessa kuitenkaan jättäny sjungaamista kokonaan vaan tein snadisti keikkaa silloin tällöin.
90-luvun alussa mä innostuin mun stadin asioista niin paljon ett mä pyrin valtuustoon ja rupesin ”senaattoriks” kokonaiset 8 vuotta. Mua kiinnosti se mihin meidän fyrkat katoo stadin rattaissa ku aina vaan tarttee bungaa lisää. Siit keikasta mä opin vilt bulisti ja oon styrkasti sitä mieltä ett tsebaa tarrttis vieläkin heiluttaa ja funtsii moni juttu ihan uusiks.
Nyt on viiskyt ja kuuskytluku taas inee ja mua on riepoteltu erilaisissa rock-festareissa landella ja Stadissa. Mä oon nauttinu niist keikoista ja hiffannu ett jengi diggaa meitsin musaa.
SE PARAS…..
Mä oon käyny vanhainkodeissa ja sairaaloissa sjungaamassa eli tehny vapaaehtoisduunia aina kun on pyydetty. Elokuussa 2004 olin Suursuon sairaalassa jossa hoitsut ja asukkaat vietti syysbileitä grillitsieguran ja salaattien kera. Mä skulasin hanurilla kaikkia gamloja biisejä ja me sjungattiin kimpassa Kotkan Ruusuu ja Kuubalaist Serenaadii. Kolme hoitsugimmaa tuli mun kans sjungaa ja mä ristin ne ”Metro-Mummeleiks” ja me kaikki skriinattin ja meil oli tosi nasta iltapäivä. Hoitsut sano mulle ett nää potilaat ei oo koskaan istunu näin kauan täällä vaan niill on aina ollu kiire kämppään. Mä näin iloisia potilaita ja kiitollisia hoitsuja ympärillä ja sain siitä keikasta pullakahvit ja hyvän mielen. Se oli mun paras keikka.
LASSE LIEMOLA