Mun Liisa-täti Somerolla, jossa staijattiin sotaa hanessa muden kera, bamlas jo silloin ku olin ihan rintaruokinnassa, duunaa tästä snadista poitsusta salonkikelposen. Mut ei täti parka kai vielä silloin bonjannu, et on duuneja jotka vaan ei voi onnaa.
Ku olin Lapparin kansiksen neljännellä, niin silloinhan yleensä pyrittiin opariin. Meitsiki sai sit kutsun sinne Somerolle. Kait tää mun pyrky joten kuten sit onnaski, ku täti skulas mudelle, et poitsu sit elokuun finaalissa ponkasee Someron linjan busaan ja roudaa mukaan kledjut ja muutki tykötarpeet, ku tää sen kivinen skoletie sit siellä alkais.
Tää mun kotoutus tähän landemestaan oliki sit verta ja kyyneleitä. Vaivas tätä snadii poitsuu jatkuva, puolvaikee ikävä himaan Tölikkään. Tää täti oli single koko sen elon. Oli sodassa heti eturintaman ja tykinjyskeen takan muutaman vuoden hammaslegurina. Piti sit siellä sen himassaki preussilaista kuria, mikä oliki myrkkyä tällaiselle Tölikän katupojalle. No sit onneks, toi Femme Fatale hiffas tän pikkukundin hädän ja tuskan.
Olin neljännellä ja saanu jommasta ja aljasta ehdot. Tarttis kai koittaa handlaa ne veke ennen skolen alkuu syksyks. Mut ku ei jaksa. Ja ku toi comebakkiki syksyllä takas sinne landelle opintielle, starttas meitsii vähitellen etoo enemmän ja enemmän.
Oli vuosi 1959. Ja niin ku aina, mä vietin kesikset Stadissa. Se oli jotain heinäkuun puolvälii. Oli ihan kliffa aamu ja dallasin Hietsuun lyftaan puntteja. Rautaa oli kait jotain 75 kiloo stongassa. Sen piti olla mulle ihan paperii. Mut tästä sekunnista alko tän boitsun loppuelon stoori. Stonga uhkas mennä yli ja yks kundi ryysi antaa jelppii, et ei tullu mitään bulimpaa trabelii.
Sit mä bamlasin tän jeesaajan kanssa kaikkee skeidaa. Ja sit tietty, ettei millään hotsittais toi skole. No, tää kaiffari funtsi snadin hetken ja sano mulle, et ”mä luulen et Usarin latomossa ois oppipojan mesta leedinä”. Treffattiin seuraavana päivänä ja kohta oltiinki jo Lönskällä, jossa Usari silloin oli.
Mä muistan vieläki sen latomon ekan döfiksen ku ponkastiin ineen. Ja sen latomon omaa eloaan elävän yhteisön ja se taivaallisen hidas auvvo fiilis, joka tuli meitsillekki myöhemmin niin helvetin tutuks. Musta tuntu heti, et tää voiski nyt sit olla tässä.
Mä skrivasin johku papruun nimmarin jonka mun eteen lykkäs tän latomon pääfaku Reinikainsen Ville. Ja sit maanantaina aamulla kahdeksas duuniin. Mutsille en tietty kertonu mitään. Ja meni monta viikkoo ennenku se ihme kyllä, mitään outoo hiffaskaan. No sit ku mä jouduin lopulta kertoo sille, starttas ihme rumba.
Mut ei tullu Tölikän kundista pappii eikä ees lukkarii saatikka sit vaikka magisterii. Mut tädille lohdutukses mä skrivasin, et kirjaltajat oli ainoo duunarisääty joka sai kantaa fektaa juhlapuvun kanssa. No, siit alko mun ja tädin välillä tää sadan vuoden hiljasuus. Tädin loppuelo oltiin sit kuiteski ko hyvii kafruja.
Ku silloin aikoinaan heräsin yöllä niin pamahti usein kuuppaan, et mitä jos se 75 kiloo rautaa oliski sinä kesis aamuna Hietsusta, pysynykki ylhäällä, enkä ois tarvinnu sen kundin jeesausta?
Teksti: Jaakko Koroma