Yheksäkytluku on lähihissaa, jonka meikämannen yrittäjäsukupolvi minnaa vielki kalsa rinki persuksissa. Suomen Pankin kovan huggen politiikka meni skutsii ja hugge devalvoitii, me syöksyttii historian syvimpään lamaan. Pankkii ja firmaa meni kanttuvei koost ja historiast riippumatta, puol miljoonaa härmäläistä luudas gartsoill ja rantsuiss ilman duunii. Kymmenii tuhansii snadii yrittäjii meni nurin, moni teki itsarin ku familyt hajos ja koko laiffi tuhoutu.
Jos mä voisin jättää jotkut vuodet mun laiffist väliin, niin nää vuodet olis niitä. Se alamäki oli meilläkin jyrkkä ja tuhoisa. Kaikk män eikä edes piisannu. ”Oon köyhä laulaja mä vain, olen koditon…” sjungas monet niinku Henkka Theel joskus.
Mun byroon seinäll on funtsaus: ”Hyvänkin ystävän vastoinkäymisissä on jotain, joka ei ole epämiellyttävää”. Pidän siis mölyt mahassa. Miks mä skrivaisin jengille stoorei mun luuseritapahtumist? Klesajutuist, feeluist, ongelmist. Oon oppinu idiksen ”aktiivinen unohtaminen”. Mä skyddaan itseni unohtamalla fitit ja negatiiviset asiat.
Ehkä joku ku pluggaaja nauttis. Miks mun tarttis niit tyyppei fanittaa? Oon yrittäny skrivaa ja minnailla positiivisii juttui. Kliffoja ja sympaattisii. Think positive, nii balanssi säilyy. Stoppaan siis ”mun laiffin stoori” skrivaamiset vuoteen 1995 ja jätän viistoist seuraavaa vuotta vuotta väliin. Ehkä palaan niihin jossain tuleviss blogeis. Voihan olla ett kunnolla turpiin saanut hittaa niist jotain gutaakin myöhemmin.
Fantsuu feedaagenii, tää on vika marraskuun viikko. Söndaagenina sjungaa hela jengi Hoosiannaa tsyrkassa. Ootsä messissä? Froogaa
Lasse Liemola, pisnesmies