Tsittasin eilen rantsussa landella ja funtsin, et onks nää meidän landepitskun fogelit jo flytannu maihin kaukaisiin ja saan siivetönnä tyytyä maan galsoihin kahleisiin. Miks näin mörkkii funtsin?
Toi kevät on mun nastaa siissonii. Voi jukupliut, et tää kundi tykkää gutaa, ku tsittaa Biolassa toukokuun aamuisin ja lysnaa, ku hela gutsi sjungaa. Vaik noi meitsin rumpukalvotki on jo startannu löystyyn, niin toi mustarastas kyl pystyy skulaan sellaset volyymit, et sen varmalla joka hemmo pystyy lysnaa.
Mut, nyt sit eilen. Jonkassa tsimmas enään, tää tän järven kiintiö kuikkapari, sit yks kurkierakko landas vastarantsulle skruudaan. Ei flygannu pääskyt, ei sungannu leivo, toi fogeli jonka ääni soreasti skulaa vain Suomen taivaan alla. Kirjosieppokoiras, joka föras pari pönttöö tinteiltä keväällä, on ottanu hatkat ja roudannu kaks vaiffiaan ja muksunsa meggeen tonne Sorrentoon. Ja sit nää räkätitki häippäs, ku ne oli ekaks skruudannu ton meitsin marjasadon veke.
Mut sitte, nää sudenkorennot. Nää pula-ajan pääskyt. Ootteks koskaan väijyny niitten flygaustalenttii. Ne on ku tää Punanen Parooni. Ne pystyy vetään kliffoja immelmanneja, ku ne jaagaa ton kaislikon yllä moskiittoja. Ne vielä sentään duunaa snadii lohtuu.
Ei sit kantsu funtsii, et miks alkaa jo studaan, vaik on vielä kesistä jäljellä ja tulee kauniita päiviä, et tääki kesä starttaa hiipuun. Mä oon aina fanittanu, tota ihme melankoliaa tangoissa. Vaik tää, et ”on lainaa ilon sekunnitki, ne surun tunnein maksetaan”. Meinaaks tääki, et tää kesiski, on ollu vaan, niinku lainaa?
Jaakko Koroma